Ensimmäiset merkit Gammelstadin kirkonmäen asutuksesta on ajoitettu 1100-luvulle, jolloin alue oli pienehkö saari Luulajanjoen suulla. Alueelta on löydetty jäänteitä laitureista ja yksinkertaisista rakennuksista. 1200-luvulle ajoitettuja löytöjä on enemmän, ja alueen on arveltu tuolloin vakiinnuttaneen strategisen asemansa kolmen vesireitin risteyskohtana. Luulajanjoki yhdisti rannikon sisämaahan, ja Pohjanlahden rannikkoa pitkin merenkulkijoita tuli niin Tukholmasta kuin Suomesta ja Venäjältäkin. Paavi oli määrännyt samoihin aikoihin uusia paastosäännöksiä, minkä johdosta kalan kysyntä ja vienti Keski-Eurooppaan kasvoi merkittävästi. Kalakaupan pohjalta syntyneitä markkinoita lienee pidetty jo 1200-luvun lopulla.[1]

Alaluulajan kivikirkon paikalla aluksi olleista kirkkorakennuksista ei ole säilynyt juurikaan tietoa. Kirkko alkoi lähettää alueelle pappeja vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan jälkeen. Ruotsin valtio jakoi kirkon ja aatelin suurmiehille Luulajanjokilaaksosta läänityksiä vuonna 1327. Läänitysten tarkoituksena oli kolonisoida jo tuolloin jonkin verran asutettu jokilaakso ja sen ympäristö perustamalla alueelle hallinnollinen pitäjä ja kirkko sekä alkaa kerätä veroja.[2] Luulajan pitäjä, jonka tärkein markkinapaikka ja keskus kirkonmäki oli, kattoi aluksi lähes koko nykyisen Norrbottenin läänin[3], pinta-alaltaan noin Benelux-maiden kokoisen alueen[1]. Svenaldin testamentti -nimisen dokumentin mukaan ensimmäinen jumalanpalvelus Luulajassa pidettiin 1339, jolloin paikalla oli luultavasti jo yksinkertainen puukirkko.[4] Pappila kirkon vieressä on ollut nykyisellä paikallaan 1370-luvulta lähtien. Keskiaikaista kivikirkkoa eli nykyistä Alaluulajan kirkkoa alettiin rakentaa 1300–1400-lukujen vaihteessa ja se vihittiin käyttöön vuonna 1492.[2] Luulajan pitäjä jaettiin pienempiin osiin vuonna 1470.[1] Vuoden 1543 verotuslistojen mukaan pitäjässä oli 47 kylää ja yhteensä noin 400 maatilaa ja alue oli tuolloin Ruotsin vauraimpia.[2]

Ensimmäinen dokumentoitu maininta Luulajan pitäjän kirkkokylästä ja Ruotsin kirkkokylistä yleensäkin on vuoden 1600 joululta. Johannes Bureus vieraili tuolloin pitäjässä ja kuvaili kirkonmäellä sijaitsevaa kirkkokylää seuraavasti: ”Kaikilla talonpojilla on omat kirkkotupansa kirkon vieressä, paikassa nimeltä ’’Bärghet’’, 2, 3, 4, tai 5 jokaisessa tuvassa. He tulevat sinne joka lauantai […] ja lähtevät kotiinsa joko sunnuntai-iltana tai maanantaina.” Bureus ei kuitenkaan maininnut, kuinka vanha kirkkokyläperinne oli hänen tehdessään muistiinpanonsa. Kirkkohistorian mukaan tarve kirkkotuville kehittyi viimeistään 1500-luvun jälkipuoliskolla, ellei aiemminkin. Bureuksen muistiinpanoista ja pitäjän väkiluvusta on voitu päätellä, että vuonna 1600 kirkkotupien määrä oli 200–300. Kirkon ympärillä pitäjän keskellä ei kuitenkaan ollut pappilaa lukuun ottamatta vakituista asutusta edes 1500-luvun loppuun mennessä. Kirkkokylä siis rakennettiin välittömästi kirkon ympärille ilman, että se kehittyi sinänsä minkään muun olemassa olevan rakennuskannan yhteyteen.[2]

Kirkkokylän syntyyn vaikutti kolme tekijää. Kirkon ympärillä oli markkinapaikka ja kaupantekijät tarvitsivat yöpymispaikkoja.[2] Kirkkokyläksi kehityttyään Luulajan pitäjänkeskuksesta tuli virallisesti kaupankäyntierioikeudet saanut kaupunki (ruots. köpstad) vuonna 1621. Kyseisellä säädöksellä pyrittiin keskittämään ja kontrolloimaan tiukemmin alueella käytävää kauppaa.[5] Rahvas tarvitsi myös kirkkotalleja hevosilleen kirkkokäyntien yhteydessä. Kolmantena syynä oli Ruotsissa 1500- ja 1600-luvuilla yleistynyt kirkossakäyntivelvollisuus. Kirkossakäynti oli pakollista 1500- ja 1600-luvun lakien mukaan sunnuntaisin ja tärkeimpinä kirkkopyhinä. Vuonna 1681 pohjois-Norlannin alueen suhteen säädettiin erityisesti, että kymmenen kilometrin säteeltä ihmisten tuli käydä kirkossa joka sunnuntai, kahdenkymmenen kilometrin säteeltä joka toinen sunnuntai ja kolmenkymmenen kilometrin päästä joka kolmas sunnuntai ja niin edelleen. Tärkeimpinä kirkkopyhinä ja rukouspäivinä tuli kaikkien paitsi karjanhoidon kannalta välttämättömiä tehtäviä suorittavien olla paikalla. Tärkein tekijä kirkkokylän syntyyn olivat siten yleisesti Norrbottenin pitkät välimatkat ja yöpymistarve.[2]

 

Luulajan vanha kaupunki (lat. Civitas Vetus Luhlae) noin 1698–1701 (Kuva: Eric Dahlberg (1625–1703), Jan van den Aveelen (1655–1722): Suecia antiqua et hodierna).[6] Kuvan oikeassa laidassa kuvattuna vielä tuolloin kirkonmäen lähistölle ulottunut Pohjanlahden (lat. Sinus Bothnicus) vesialue Luulajanjoen suulla. Kirkon vasemmalla puolella kuvattuna ensimmäinen, vuonna 1650 rakennettu ja myöhemmin purettu[7] kellotapuli.

Kirkkotuvat ryhmittyivät omistajiensa kotikylien mukaan. Tietystä osasta pitäjää kirkkoon tulevat talonpojat rakensivat kirkkotupansa kirkosta katsottuna kotikylänsä suuntaan. Täten kirkkokylä heijasti ja edelleen heijastelee pitäjän kylärakennetta. Kirkkokylän asemakaava ja sisääntulotiet leviävät jokaiseen ilmansuuntaan. Kaupankäyntierioikeuksien yhteydessä vuonna 1621 Luulajan porvarit ehdottivat omaa kaavaa markkina-alueelle. Porvarien tontit sijoitettiin kirkon koillispuolella sijaitsevalle alueelle, jonka rakenne eroaakin muista kirkkokylän osista huomattavasti.[2] Alue kehittyi kuitenkin nimenomaan kirkkokyläksi ennemmin kuin tavanomaiseksi markkinapaikaksi. Tämä johtui maankohoamisesta, mikä teki vanhan sataman käyttökelvottomaksi jo 1600-luvun alkupuolella varsin pian kaupankäyntierioikeuksien virallistamisen jälkeen.[1][2] Pitäjän kaupankäynnin keskus ja satama jouduttiin siten siirtämään Luulajan kaupungin nykyiselle paikalle vuonna 1649.[2] Tämän jälkeen aluetta vanhan pitäjänkirkon ympärillä alettiin kutsua nimillä Luleå gamla stad eli Luulajan vanha kaupunki tai Gammelstaden.[8]

Kirkkokylän maat olivat kirkon omistuksessa, joten kirkkotupien omistajat eivät omistaneet tontteja, eivätkä omista niitä nykyisinkään. Kylän porvaritkaan eivät omistaneet rakennustensa alla olevia tontteja aluksi. Jonkin ajan kuluttua muutamat tilanomistajat ja porvarit saivat joihinkin maa-alueisiin lainhuudatuksen ja kirkon maiden keskellä on edelleen yksityisomistuksessa olevia alueita. Kun Luulajan uuden kaupungin asema kaupallisena keskuksena vakiintui 1700-luvun alussa, monet porvarit myivät tonttinsa vanhasta kaupungista.[2] Aikoinaan vanhaan satamaan ja markkinapaikalle johtaneet vesireitit alkoivat kasvaa umpeen maankohoamisen vuoksi, ja yhä kapeampia ja matalampia kanavia käyttivät enää kirkkomatkalla olevat talonpojat. Maankohoaminen kuitenkin edisti maanviljelystä, koska uusia niittyjä syntyi kirkon ja siitä etääntyvien vesialueiden välille. Kaupungin ja porvarien muuttaminen uuteen Luulajaan vapautti myös tilaa uusille kirkkotuville läheltä kirkkoa.[1]

Venäläiset sotajoukot toimivat Luulajan alueella vuonna 1716, jolloin Luulajan uusi kaupunki kärsi pahoja vaurioita. Vanhassa kaupungissa pitäjän väestö oli keskittynyt puolustamaan kirkon ympäristöä, ja kirkkokylä säästyi pahemmilta vaurioilta. Vuonna 1721 venäläinen laivasto-osasto poltti Ruotsin rannikkokaupunkeja, aina Piitimeen saakka, jolloin venäläiset polttivat muun muassa Öjebynin kirkkokylän. Rauhanneuvottelut alkoivat juuri ennen kuin venäläiset ehtivät Luulajaan saakka.[2]

Luulajan uuden kaupungin aseman vakiinnuttua 1700-luvulla Gammelstad pysyi kuitenkin pitäjän hallintokeskuksena ja sen rooli pysyi suhteellisen muuttumattomana yli kahdensadan vuoden ajan.[2] Pitäjän koko väestömäärän kasvun myötä myös kirkkokylä kasvoi nopeasti 1700-luvun ajan[1] ja säilyi uskonnollisena keskuksena, paikallisena markkinapaikkana ja tietyssä mielessä perinteitä vaalivana Luulajan jokilaakson maalaiskylien sosiaalisena keskuksena. Porvaristo ja muu uudistusmielisempi kaupunkiväestö puolestaan siirtyivät pääosin Luulajan uuteen kaupunkiin.[2]

Venäläiset sotajoukot miehittivät Luulajan kyliä useiden kuukausien ajan vuonna 1809. Joukkoja oli myös sijoitettu runsaasti kirkkokylään ja majoitettu kirkkotupiin. Poistuessaan sotajoukot hajottivat useita kirkkotupia, joiden puuainesta he käyttivät Luulajanjoen yli rakennettuun lauttasiltaan. Monet aikalaiset todistivat venäläisten jättäneen kirkkokylän hyvin epäsiistiin kuntoon. Suurin osa kirkkotuvista säilyi kuitenkin ehjänä.[2]

Vuonna 1817 kirkkokylästä piirrettiin ensimmäinen yksityiskohtainen kartta, josta käy ilmi, että ¾ vanhojen maalaiskylien asukkaista omisti oman kirkkotupansa. Uuden Luulajan kaupungin asukkaista vain joka neljännellä oli kirkkotupa. Alueen sosiaalinen eriytyminen heijastui täten myös kirkkokylän omistussuhteissa. Vuonna 1817 kirkkokylässä oli 484 kirkkotupaa, jotka oli jaettu 691 omistajan kesken. Kirkkotupa-alueen ulkolaidoilla oli 359 kirkkotallia, joista useat oli jaettu useamman kirkkotuvan omistajan kesken. Kirkkokylän alueella oli noin 60 vakituista asuintaloa.[2]

Luulajan pitäjä jaettiin pienempiin osiin vuonna 1832, mistä johtuen joitakin kirkkotupia purettiin. Tilalle rakennettiin kuitenkin uusi tupia, ja samaan aikaan myös pysyvän asutuksen määrä kirkkokylässä kasvoi.[1] Kirkkokylästä muodostui tärkeä sosiaalisen elämän keskus, jonka rooli säilyi kirkossakäyntivelvollisuuden lakkauttamisen jälkeenkin 1800-luvulla. Kirkkokylällä kuultiin uutiset, käytiin markkinoilla, ja nuoriso tapasi siellä tulevia aviopuolisoitaan; elämä siellä olikin yleensä huomattavasti kotikyliä vilkkaampaa. 1800-luvulla tuli tavaksi, että joinakin kirkkopyhinä nuoriso asui kirkkokylässä, toisina pyhinä vanhemmat ihmiset. Konfirmaatioon valmistautuminen kesti kahdesta kolmeen viikkoa, jolloin nuoret asuivat kirkkotuvissa yleensä jonkin vanhemman sukulaisen valvovan silmän alla. Kirkkotupien omistajat myös saattoivat lainata tupiaan vähempivaraisille kotikylänsä asukkaille tarpeen vaatiessa.[2]

Vuonna 1864 Ruotsissa tuli voimaan elinkeinovapaus, minkä jälkeen kirkkotupien omistajat alkoivat tarjota erilaisia palveluita kirkossakävijöille. Esimerkkejä olivat hääjuhlien järjestelyt ja hautajaispidot. Kirkkokylään perustettiin kahviloita, hotelleja ja pieniä liikkeitä, kuten rautakauppa, asusteliikkeitä, kampaamo, valokuvausliike, sekä hautaustoimisto. Vaikka Luulajan varsinainen uusi kaupunki oli palveluiltaan huomattavasti monipuolisempi, riittivät vanhan kaupungin kirkkokylän palvelut useimmille maaseudun talonpojille kirkossakäyntien yhteydessä.[2]

 

Gammelstadin punaisia kirkkotupia valkeine ovineen ja ikkunaluukkuineen

Pohjois-Ruotsin malmirautatie rakennettiin 1800-luvun lopulla vain 500 metrin päähän kirkkokylästä ja liikenneyhteydet paranivat merkittävästi. Kirkkokylän toiminnot pysyivät kuitenkin varsin pitkään lähes muuttumattomina. Kirkkokylä sai sille nykyisin tunnusomaisen punavalkoisen värityksensä myös vasta 1800-luvulla. Alun perin, pitkälle 1800-luvulle saakka, valtaosa kirkkotuvista ja talleista olivat olleet maalaamattomia, ruskeanharmaita puurakennuksia, joiden ovet ja ikkunaluukut tosin oli maalattu valkoisiksi.[2]

Kirkkokylän kehitys taantui 1900-luvun alussa.[1] Yksityisautoilun ja linja-autoyhteyksien yleistyessä 1920-luvulla kylän kestikievari alkoi menettää asiakkaita ja kirkkotallien määrä väheni nopeasti. Vuonna 1932 oli jäljellä enää 80 kirkkotallia, joista nykyaikoihin on säästynyt kuusi. 1930-luvulla kirkkotuvissa oli yhteensä 564 majoituskäyttöön soveltuvaa huonetta, kamaria. 1930-luvulla alueelle vahvistettiin kaava, jossa uudet asuinrakennukset sijoitettiin kirkkokylän ulkolaitamille. Gammelstadin alueen asutuksen kehittyminen ja asukasmäärän lisääntyminen keskittyi 1900-luvulla kokonaisuutena lähes täysin parin kilometrin päähän kirkkokylästä Stadsönin alueelle, jota oli aiemmin käytetty kirkkokylän talonpoikien peltoina ja niittyinä. Stadsönin asukasmäärä nousi 6 000:een ja sinne rakennettiin kouluja, pienyrityksiä ja kauppoja. Kirkkokylässä ja sen yhteydessä olevilla asuinalueilla puolestaan oli vain noin 700 pysyvää asukasta, joista vajaat 250 asui kirkkokylän alueella. Vakituisen asutuksen määrää kirkkokylän alueella voi verrata siihen, että vuosisadan lopulla 424 kirkkotuvan omistajia ja osaomistajia on yli tuhat.[2]

Kirkkokylää uhkasi 11. joulukuuta 1940 suuri tulipalo, joka sai alkunsa apteekkirakennuksesta. Kirkosta pohjoiseen päin sijainnut suuri neliskulmainen kortteli, johon kuului asuintaloja, liikehuoneistoja ja 19 kirkkotupaa paloi maan tasalle. Vesipula ja erittäin kylmä sää haittasi sammutustoimia. Kirkon katon terva alkoi sulaa tulipalon kuumuudessa. Toisen maailmansodan aikana Ruotsissakin vallinneen joukkojen liikekannallepanon vuoksi kirkkokylässä oli sijoitettuna suuri sotilasosasto, minkä on arveltu pelastaneen kylän suuremmalta katastrofilta. Sotilaat kykenivät räjäyttämään leveän palokujan, mikä suojasi muun kirkkokyläalueen. Uusi asemakaava ja suunnitelma paloalueen jälleenrakentamiseksi hyväksyttiin 1941. Uusi kaava pysyi uskollisena alueen yleisilmeelle.[2] Kirkkotupia käytettiin jossain määrin perinteiseen tapaan aina 1950-luvulle saakka.[3]

 

Kirkkokylän kartta, keskellä kirkko ja kellotapuli

Kirkkokylän kehittyminen ja suojelu kääntyi suotuiseen suuntaan 1960-luvulta lähtien.[1] 1960-luvun vaihteessa alueelta purettiin joitakin vanhoja taloja, kuten vanha postitalo (1959) ja vuoden 1940 palossa vaurioita kärsinyt kestikievari (1962).[2] 1960-luvulla aloitettiin myös uuden asemakaavan suunnittelu[2], Luulajanjoen vieressä oleville vanhoille niityille alettiin rakentaa[1], ja ensimmäiset ajatukset alueen hyödyntämisestä matkailukohteeksi esitettiin. Vuoden 1971 kaupunkisuunnitelmassa Ruotsin Riksantikvarieämbetet määritteli kirkkokylän valtakunnallisesti korvaamattomaksi kulttuurihistorialliseksi alueeksi.[2] Kun kirkkotupien ylläpito vaikeutui iäkkäämmille tuvanomistajille, Ruotsin valtio alkoi tukea Gammelstadin ja muidenkin Ruotsin kirkkokylien korjaustoimia. Omistajien kiinnostus kirkkotupiin elpyi, ja niiden rapistuminen pysähtyi.[1] Perusteelliset suunnitelmat alueen säilyttämiseksi ja ylläpitämiseksi tehtiin 1980-luvulla. Kirkkokylän rakennusten lopullinen purkamiskielto vahvistettiin 1995[2] ja kohde valittiin Unescon maailmanperintöluetteloon 1996.[9]

Unescon vuonna 2006 tekemässä maailmanperintökohteen kymmenvuotisarvioinnissa todettiin kirkkotupien omistajien olevan hyvin tietoisia alueen erityislaatuisesta kulttuurihistoriallisesta arvosta. Myös matkailijoiden määrä alueelle oli kasvussa ja matkailupalveluita kehitettiin. Julkisten tilojen ja rakennusten ylläpito oli parantunut ja yhteistyö eri viranomaisten, järjestöjen ja omistajien välillä sujui erittäin hyvin, mitä Unesco piti olennaisena menestystekijänä alueen kulttuurihistoriallisten arvojen säilyttämiseksi myös jatkossa. Kiinnostus kirkkotupien omistamiseen Gammelstadissa on kasvanut, ja niiden hinnat ovat nousseet jatkuvasti. Tupien omistajat ovat myös ottaneet jälleen yhä enemmän vastuuta tupiensa ylläpidosta.[1] Kirkkotuvissa yövytään yhä, joskin enimmäkseen kesäisin seurakunnan konfirmaatiotoimintaan liittyen.[3] Aina riskiksi todetun tulipalovaaran ohella perinteiden säilyttäminen nähtiinkin tulevaisuuden kannalta vakavimpana uhkana ja Unescon mukaan perinteiden vaalimistraditioita olisi entisestään kehitettävä ja kirkkotupien omistajien yhteistyötä asiassa parannettava.[1]

Toisaalta kirkkotupien ylläpitäminen sinänsä voi yhä olla vaikeaa, ja huonokuntoisiakin kirkkotupia on nähtävissä. Esimerkiksi kuolinpesien tai muutoin kauempana kirkkokylästä asuvien henkilöiden omistukseen siirtyneet ja vanhojen leskien omistamat kirkkotuvat saattavat kärsiä kiinnostuksen tai voimien puutteesta johtuvasta ylläpidon laiminlyönnistä. Pakkokeinot tupien ylläpitoon ovat myös hankalia, koska ne lasketaan irtaimeksi omaisuudeksi kirkon omistaessa tonttimaan niiden alla. Tupien myynti niiden aktiivisesta omistamisesta kiinnostuneille ihmisille nähdäänkin tehokkaana keinona varmistaa niiden ylläpito myös jatkossa.[10]