Historia Rakentaminen

Vanhan testamentin mukaan Salomon temppeli rakennettiin nykyiselle Temppelivuorelle 900-luvulla eaa, ja sen hävittivät babylonialaiset vuonna 586 eaa. Jerusalemin toinen temppeli rakennettiin sen paikalle ja vihittiin vuonna 516 eaa.

Alkuperäisessä luonnollisessa muodossaan Temppelivuori oli pienialainen ja epäsäännöllisen muotoinen. Sitä laajennettiin vähitellen keinotekoisesti, jotta sen huipulle voitiin rakentaa temppelin lisärakennuksia. Tämän prosessin saattoi päätökseen Herodes Suuri, joka ympyröi vuoren lähes suorakulmaisella joukolla tukimuureja, joiden tehtävänä oli kannattaa rakennuksia sekä maa-aineita, jotka tarvittiin vuoren laajentamiseksi geometrisesti säännöllisen muotoiseksi. Tämän rakennelman huipulle Herodes rakennutti kivetyn piha-alueen, joka ympäröi temppeliä.

Neljästä tukimuurista läntisen katsotaan sijaitsevan lähimpänä entistä temppeliä, minkä vuoksi se on juutalaisen käsityksen mukaan pyhin paikka varsinaisen temppelialueen ulkopuolella. Muurin alaosan hyvin suuret kivilohkareet ovat peräisin Herodeksen ajalta, kun taas niiden yläpuolella olevat selvästi pienemmät kivet lisättiin Umaijadien kalifaatin aikana ja ylimmät, vielä pienemmät, suurelta osin vasta osmanien valtakaudella.

Herodes Suuri aloitti temppelin ja Temppelivuoren laajennustyöt noin vuonna 19 eaa. Temppeli rakennettiin kokonaan uudestaan ja sitä laajennettiin mutta sen lisäksi myös sitä ympäröivä tasanne laajennettiin keinotekoisesti pinta-alaltaan kaksinkertaiseksi. Nykyinen Länsimuuri oli osa tätä tasannetta ympäröineitä tukimuureja. Vuonna 2011 israelilaiset arkeologit ilmoittivat yllättäen löytäneensä muurin peruskivien alta roomalaisia kauan Herodeksen kuoleman jälkeen lyötyjä rahoja. Ne löydettiin muurin eteläpäässä sijainneesta Mikveh-kylpylästä, joka oli paikalla ennen Herodeksen aloittamia rakennustöitä ja jonka allas oli täytetty, jotta muurille saatiin tukevat perustukset. [1] Tämä näyttää osoittavan, että muuria ei ehditty saada valmiiksi ennen Herodeksen kuolemaa vuonna 4 eaa. Löytö vahvistaa historioitsija Flavius Josephuksen antaman tiedon, jonka mukaan rakennustyöt valmistuivat vasta Herodeksen pojanpojanpojan, kuningas Agrippa II:n hallitsijakaudella.[2] Ottaen huomioon, mitä Josephus asiasta kirjoitti, yllättävintä oli, että tukimuurin kesken­eräisyys tällä alueella saattoi merkitä myös, että myöskään Jerusalemin loistelias Kuninkaallinen Stoa ja sinne johtanut porras­käytävä eivät voineet valmistua Herodeksen aikana. Yllättävää on myös, että Herodeksen aikaiset yleensä hyvin huolelliset rakentajat saattoivat leikata kulmia täyttämällä rituaalisen altaan sen sijaan, että olisivat laskeneet perustukset suoraan paljon vakaammalle perus­kalliolle. Jotkut tutkijat epäilevätkin tulkintaa ja ovat esittäneet vaihtoehtoisia selityksiä kuten esimerkiksi myöhempiä kunnostustöitä.

Roomalaiset tuhosivat Herodeksen temppelin Jerusalemin piirityksen yhteydessä vuonna 70.

Rooman valtakunta ja kristinuskon nousu noin vuosina 100–500

Sen jälkeen kun roomalaiset vuonna 135 kukistivat Bar Kokhban kapinan, juutalaiset karkotettiin Jerusalemista eikä heillä ollut sinne pääsyä. Eräät tiedot kuitenkin viittaavat siihen, että 100- ja 200-luvuilla jotkut Rooman keisarit kuitenkin sallivat heidän käydä rukoilemassa Öljymäellä ja joskus itse Temppelivuorellakin.[3] Sen jälkeen kun Konstantinus I teki kristinuskosta valtionuskonnon, juutalaisten sallittiin käydä kaupungissa vain kerran vuodessa, Av-kuun 9. päivänä (Tiša be'av), muurilla valittamassa temppelin hävitystä.[4] Vuonna 333 kirjoitettu pyhiinvaeltajien opas, Itinerarium Burdigalense viittaa siihen, että heidän rukouspaikkanaan todennäköisesti oli Morian vuoren Perustuskivi, "jolle juutalaiset tulevat joka vuosi ja pyhittävät sen, valittavat ja vaikeroivat, repivät vaatteensa ja sitten lähtevät." Näin he tekivät, koska Rooman keisarillisten määräysten mukaan juutalaiset eivät saaneet asua Jerusalemissa. Vain kerran vuodessa heidän sallittiin palata ja katkerasti valitella kansansa kohtaloa. Asiasta on säilynyt kirjallisia mainintoja kirkkoisä Gregorios Nazanzilaisen teoksessa sekä Hieronymuksen vuonna 392 kirjoittamassa kommentaarissa Sefanjan kirjaan. Saman vuosisadan kristillistä lähteistä ilmenee myös että juutalaiset kohtasivat suuria vaikeuksia ostaakseen oikeuden rukoilla länsimuurilla edes Av-kuun 9. päivää.[3] Vuonna 425 Galilean juutalaiset anoivat kirjeitse Bysantin keisarinna Aelia Eudocialta lupaa rukoilla temppelin raunioille. Lupa myönnettiin, ja he saivat myös virallisesti oikeuden asettua jälleen asumaan Jerusalemiin.[5]

Keskiaika 500–1500

Muutamat juutalaiset kirjoittajat 900- ja 1000-luvuilta kertovat juutalaisten käyttäneen Länsimuuria hartauden harjoittamispaikkana.[6][7] Ahimaaz ben Paltielin mukaan rabbi Samuel bel Paltiel (908-1010) rahoitti "Länsimuurin pyhäkön" öljyn.[8][9] Amhma'asin kirjakäärö 1000-luvulta mainitsee lähellä Länsimuuria olleen synagogan.[10] Benjamin Tudelalainen kirjoitti vuonna 1170: "Tämän paikan edessä on Länsimuuri, joka on yksi Kaikkein pyhimmän muureista. Tätä sanotaan Armon portiksi, ja tänne tulevat kaikki juutalaiset rukoilemaan muurin eteen ulkoilmassa." Tätä on pidetty varhaisimpana kirjallisena todisteena Länsimuurin käytöstä rukouspaikkana, mutta se perustui mahdollisesti väärinkäsitykseen. Armon portti eli Kultainen portti nimittäin sijaitsee Temppelivuoren itälaidalla, eikä ole selvää, tarkoittiko Benjamin sitä vai Länsimuuria, jota mahdollisesti jo sitäkin käytettiin tuolloin rukouspaikkana.[11][12]

Sen sijaan Nahmanides (k. 1270) ei maininnut temppelialueen yksityiskohtaisessa kuvauksessaan Länsimuurin läheisyydessä sijainnutta synagogaa[13], eikä myöskään muutaman seuraavan vuosisadan juutalaisten kirjoittajien kuten Meshullam Volterralainen tai Obadiah ben Abrahamin teoksista ilmene, että Länsimuuria olisi heidän aikanaan pidetty erityisen tärkeänä rukouspaikkana, vaikka he mainitsevatkin itse muurin.[13] Esimerkiksi Obadiah ben Abraham (1488) kirjoitti Länsimuurista vain, että sen säilynyt osa oli rakennettu suuremmista kivilohkareista kuin mitä hän oli nähnyt muinaisaikaisissa rakennuksissa Roomassa tai muuallakaan.[14] Vasta 1500-luvulta lähtien juutalaisten tiedetään varmuudella rukoilleen nykyisellä paikallaan, ja siitä lähtien kaikki kirjalliset lähteet mainitsevat paikan juutalaisten kokoontumis- ja rukouspaikkana. Mosew Hagizin mukaan sulttaani Selim I, joka valloitti Jerusalemin, kaivoi muurin esiin sen eteen kertyneiden tunkioiden alta ja myönsi juutalaisille luvan rukoilla siellä.[13]

Vuonna 1193, muutamia vuosia sen jälkeen kun Saladin vuonna 1187 valloitti Jerusalemin takaisin ristiretkeläisiltä, hänen poikansa ja seuraajansa Al-Afdal julisti muurin edessä olevan maa-alueen pyhitetyksi. Se nimettiin huomattavan mystikon Abu Madyanin mukaan ja luovutettiin marokkolaisille maahanmuuttajille, jotka asettuivat sinne asumaan. Rakennusten ja muurin väliin jäi vain kolmen metrin levyinen kuja.[15] Ensimmäiset maininnat islamilaisesta perimätiedosta, että Buraq olisi sidottu juuri sillä paikalla, ovat 1300-luvulta. Ibn Furkahin käsikirjoituksessa mainintaan Bab-al-Nab, vanha nimi portille, joka Haram-al-Sharifissa temppelialueen lounaispuolisessa muurissa.[16]

Osmanien valtakausi 1517–1917

Vuonna 1517 turkkilaiset osmanit valloittivat Jerusalemin mamelukeilta, jotka olivat hallinneet sitä vuodesta 1250, ja monia kansantarinoita liittyy sulttaani Suleiman Suuren yrityksiin paikantaa muinaisen temppelin sijainti ja siihen kuinka alue "lakaistiin ja ruiskutettiin, ja sen löydyttyä Länsimuuri pestiin ruusuvedellä".[17] Vuosisadan lopulla Suleiman määräsi koko kaupungin ympäri rakennettavaksi linnoitusmuurin, joka on paikoillaan vielä nykyäänkin.[18] Siihen aikaan juutalaiset saivat virallisen luvan rukoilla paikalla[15], ja paikalle rakennettiin osmaniarkkitehti Mimar Sinanin suunnittelema rukoushuone.[19] Mahdollisesti lupa myönnettiin sulttaanin antamalla määräyksellä, jonka tarkoituksena oli tukea Palestiinan juutalaisia vastapainona arabeille, jotka olivat kapinoineet uusia vallanpitäjiä vastaan, nämä kun olivat turkkilaisia eivätkä arabeja.[20] Ensimmäiset maininnat järjestetyistä rukouksista ovat vuodelta 1625.[21]

Vuosisatojen kuluessa muurin läheisyydessä oleva alue rakennettiin täyteen. Muurille pääsi marokkolaiskorttelin kautta, joka oli kapeiden kujien muodostama labyrintti. Toukokuussa 1840 Ibrahi Pasha kielsi juutalaisia kiveämästä muurin edessä olevaa katukäytävää. Samalla heitä myös varoitettiin "korottamasta ääntään ja näyttämästä kirjojaan siellä". Heidän sallittiin kuitenkin käydä paikalla vanhan tavan mukaan.[7]

Rabbi Joseph Schwarz kirjoitti 1800-luvun puolivälissä:

»Tällä muurilla käyvät kaikkina juhlapäivinä kaikki veljemme; ja laaja alue sen juurella on usein niin tiheästi täytetty, etteivät kaikki mahdu harjoittamaan hartautta täällä samaan aikaan. Siellä käy ihmisiä, joskin vähemmän, myös jokaisena perjantai-iltapäivänä, ja jotkut käyvät siellä melkein joka päivä. Muhamettilaiset eivät ahdistele näillä käynneillä ketään, sillä meillä on hyvin vanha Konstantinopolin sulttaanin asetus, että lähestymistä ei pidä meiltä kieltää, joskin Portti perii tästä erioikeudesta erityisen, vaikkakin merkityksettömän veron."[22]»

Kun paikalla kävi yhä enemmän juutalaisia vierailijoita, he kaipasivat helpompaa pääsyä ja lisää tilaa, minkä vuoksi he alkoivat joutua riitaan paikallisten asukkaiden kanssa, jotka valittivat melua. Idän ja melua valittaneiden paikallisten asukkaiden välille syntyi riitoja helpompaa pääsyä ja enemmän tilaa kaivanneiden juutalaisten ja melua valittavien paikallisten asukkaiden välille. Tämän vuoksi juutalaiset yrittivät useita kertoja hankkia itselleen omistusoikeuden muurin läheisyydessä olevaan alueeseen.

Jo 1830-luvun lopulla varakas juutalainen nimeltä Shemarya Luria yritti ostaa muurin läheisyydessä olevia taloja, mutta ei onnistunut[23], kuten ei myöskään bombaylainen juutalainen oppinut Abdullah, joka 1850-luvulla yritti ostaa Länsimuurin.[24] Vuonna 1869 rabbi Hillel Moshe Gelbstein muutti Jerusalemiin. Hänen toimestaan muurin eteen tuotiin päivittäin penkkejä ja pöytiä hänen järjestämilleen opintoryhmille ja minjanille, jota hän johti useiden vuosien ajan. Hän laati myös suunnitelman, jonka mukaan osa muuria vastapäätä olevista kiinteistöistä voitaisiin hankkia tarkoituksena perustaa kolme synagogaa – yksi sefardeille, toinen hasideille ja kolmas perušeille.[25] Hän yritti myös palauttaa "kunniavartiot", jotka Middot-mišnan mukaan aikoinaan ympäröivät Temppelivuorta. Hän vuokrasikin talon läheltä muuria ja palkkasi sinne ja muiden temppelialueen porttien luo miehiä seisomaan vartiossa. Tämä kuitenkin jatkui vain lyhyen aikaa vähien varojen tai arabien vastustuksen vuoksi.[26] Vuonna 1874 Mordechai Rosanes kustansi uuden kiveyksen muurin edessä olevalle katukäytävälle.[27]

Charles Wilson kirjoitti vuonna 1881, että juutalaiset saattoivat istua tuntikausia Valituspaikalla surumielisesti mietiskellen kansansa historiaa ja toistaen useita kertoja 79. psalmin sanoja. Varsinkin perjantaisin kaiken ikäiset juutalaiset, sekä miehet että naiset kaikista maista kokoontuivat suurin joukoin suutelemaan pyhiä kiviä ja itkemään sen pyhäkön ulkopuolella, jonne he eivät päässeet.[28]

paroni Rothschild laati vuonna 1887 suunnitelman Marokkolaiskorttelin hankkimiseksi ja purkamiseksi "juutalaiskansan kunniaksi".[29] Suunnitelmaa harkitsivat ja sen hyväksyivät osmanien Jerusalemin kuvernööri Rauf Pasha ja Jerusalemin mufti Mohammed Tahir Husseini. Sen jälkeen kun korkeimmat maalliset ja islamilaiset uskonnolliset viranomaiset olivat myöntäneet luvan, se kuitenkin lykättiin tuonnemmaksi, kun viranomaiset vaativat, että korttelin purkamisen jälkeen sinne ei saanut rakentaa mitään, vain puita oli lupa istuttaa alueen kaunistamiseksi. Juutalaiset eivät myöskään olleet saaneet aluetta täysin valvontaansa. Tämä merkitsi, että heillä ei olisi oikeutta kieltää ihmisiä käyttämästä aukiota muihin tarkoituksiin, esimerkiksi muulien ajoon, vaikka se häiritsisi rukoilijoita.[29] Toisten tietojen mukaan hanke kaatui, koska juutalaiset olivat huolissaan siitä, miten arabit siihen reagoisivat.[30]

Vuonna 1895 heprean kielen tutkija ja julkaisija, rabbi Chaim Hirschensohn osallistui epäonnistuneeseen yritykseen ostaa Länsimuuri, ja näin hän menetti kaikki varansa.[31] Myöskään Palestiinan maan kehitysyhtiön juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä tekemät yritykset Länsimuurin lähiympäristön ostamiseksi eivät johtaneet tulokseen.[24] Kahden ensimmäisen kuukauden aikana sen jälkeen kun Osmanien valtakunta meni mukaan sotaan, Jerusalemin turkkilainen kuvernööri Zakey Bey tarjosi marokkolaiskorttelia ja sen 25 taloa myytäväksi juutalaisille, jotta nämä voisivat laajentaa rukouksiinsa käytettävissä olevaa aluetta. Hän pyysi siitä 20 000 puntaa, jotka olisi käytetty osittain paikalla asuneiden muslimien uudelleenasuttamiseen, osittain yleisen puutarhan perustamiseen muurin eteen. Muutamaa kuukausia myöhemmin Jerusalemin turkkilaiset viranomaiset kielsivät arabien vaatimuksesta juutalaisia sijoittamasta penkkejä ja kynttilöitä muurin eteen. Juutalaisrabbi Hakman Bashi yritti saada kiellon kumotuksi.[32] Vuonna 1915 Djemal Pasha sulki alueen vierailijoilta, virallisen selityksen mukaan terveydellisistä syistä.[33]

Muuria koskeneet säädökset Vuosi Säädöksen antaja Sisältö n.1560 Suleiman Suuri Juutalaisilla tunnustettiin virallisesti olevan oikeus rukoilla muurilla.[19][20]1840 Ibrahim Pasha Juutalaisia kiellettiin kiveämästä muurin edessä olevaa käytävää. Heitä varoitettiin myös "korottamasta ääntään ja näyttämästä kirjojaan siellä." Heidän sallittiin kuitenkin vierailla paikalla vahan tavan mukaan.[7]1841* Ibrahim Pasha Samansisältöinen kuin myöhemmät vuosilta 1893 ja 1909[7]1889* Abdul Hamid II Että juutalaisten hartaus- ja pyhiinvaelluspaikkoihin, jotka sijaitsevat päärabbinaatista riippuvalla alueella, tai heidän rituaaliseen käytäntöönsä ei pidä puuttua.[7]1893* Vahvisti vuoden 1889 säädöksen.[7]1909* Vahvisti vuoden 1889 säädöksen.[7]1911 Liwan hallintoneuvosto Kielsi juutalaisilta eräiden esineiden tuonnin muurin eteen.[7]* Juutalaisten edustaja mainitsi nämä säädökset raportissaan vuonna 1930 Kansainliiton kansainväliselle komissiolle todisteina heidän oikeuksistaan muurilla. Muslimiviranomaiset vastasivat, että nämä historialliset päätökset osoittavat vain muslimien osoittavaa suvaitsevaisuutta eivätkä taanneet juutalaisille mitään positiivisia oikeuksia.[7]Brittien valtakausi 1917–1948

Joulukuussa 1917 Edmund Allenbyn johtamat brittijoukot valtasivat Jerusalemin turkkilaisilta. Allenby vakuutti, että kaikkien kolmen uskonnon jokaista pyhää rakennusta, muistomerkkiä, pyhää paikkaa, pyhäkköä, perinteistä paikkaa, lahjoitusta, hurskasta testamenttia tai vakiintunutta rukouspaikkaa piti edelleen ylläpitää ja suojella vallinneiden tapojen ja niiden uskomusten mukaisesti, joille ne ovat pyhiä.[34]

Vuonna 1919 sionistijohtaja Chaim Weizmann, joka piti juutalaisten pääsyä pyhälle paikalleen tärkeänä, otti yhteyttä Jerusalemin brittiläiseen sotilaskuvernööriin, eversti Ronald Storrsiin ja tarjosi muurin edustalla olevasta alueesta 75 000 [35], toisten lähteiden mukaan jopa 100 000 puntaa[36], jotta se voitaisiin hankkia juutalaisille ja asuttaa sen asukkaat muualle. Storrs oli innoissaan ajatuksesta, koska hän toivoi, että rahalla voitaisiin parantaa muslimien koulutusta. Vaikka neuvottelut ensin etenivät lupaavasti, ne katkesivat pian muslimien ankaraan vastustukseen.[36][37]Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Storrs kirjoitti:

"Ehdotusten hyväksyminen, jos se olisi ollut toteutettavissa, olisi säästänyt vuosilta useiden vuosien surkeilta nöyryytyksiltä kuten muurin sotkemiselta, kiveämiseltä ja arabien sopimattomalta kiljumiselta juutalaisten rukouksen aikana, mikä huipentui vuoden 1929 kauheisiin mellakkoihin."[35]

Juutalaiset ja arabit kiistelivät muurista ensimmäisen kerran 1920-luvun alussa, kun muslimiviranomaiset suorittivat vähäisiä kunnostustöitä muurin ylimmissä kivikerroksissa. Juutalaiset myönsivät, että työt olivat tuiki tarpeellisia, mutta he vetosivat britteihin, jotta ne tehtäisiin vastikään perustetun muinaismuistojen viraston valvonnassa, koska muuri oli muinaisjäännös.[38]

Vuonna 1926 juutalaiset yrittävät vuokrata marokkolaiskorttelin, johon muurikin luettiin kuuluvaksi, ja suunnittelivat samalla, että alue myöhemmin ostettaisiin.[39] Juutalainen tuomari Gad Frumkin aloitti amerikkalaisen miljonääri Nathan Strausin rahoittamana aluksi salaiset neuvottelut. Sionistijohtaja eversti F. H. Kisch selitti, että tarkoituksena oli "rauhallisesti evakuoida noiden talojen marokkolaiset asukkaat, kun ne oli myöhemmin välttämätöntä purkaa" istuimilla varustetun avoimen tilan luomiseksi ikääntyneitä rukoilijoita varten.[39] Straus kuitenkin luopui, kun hinta osoittautui liian korkeaksi eikä suunnitelmasta tullut mitään.[40][41] Juutalaisten kansallinen neuvosto Va'ad Leumi pyysi vastoin Palestiinan sionistijärjestön kantaa, että brittihallitus pakkolunastaisi muurin ja luovuttaisi sen juutalaisille, mutta britit kieltäytyivät.[39]

Vuonna 1928 Maailman sionistijärjestö raportoi, että Palestiinan ylikomissaari John Chancellorin mielestä muuri olisi saatava juutalaisten valvontaan ja ihmetteli, miksi kukaan suuri juutalainen filantrooppi ei ollut vielä ostanut sitä.[42]

Syyskuun 1928 levottomuudet

Vuonna 1922 mandaattihallinto kielsi jälleen asettamasta penkkejä ja tuoleja muurin eteen. Tällainen kielto oli säädetty edellisen kerran vuonna 1915, mutta tämä osmanihallinnon säätämä kielto oli pian kumottu Chacham Bashin puututtua asiaan. Vuonna 1928 arabit pyysivät Jerusalemin piirikomissaari Edward Keith-Roachia saattamaan kiellon tehokkaasti voimaan. Tämän vuoksi paikalle asetettiin brittiläinen upseeri valvomaan, ettei juutalaisten sallittu istua. Juutalaiset eivät myöskään saaneet erottaa miehiä ja naisia tosistaan väliseinillä. Nämä olivat vähitellen kehittynyt vanha käytäntö, ja tällaisia siirrettäviä seiniä asetettiin paikalle ajoittain, kun suuri ihmisjoukko kokoontui sinne rukoilemaan.

24. syyskuuta, suurena sovituspäivänä, brittiläiset poliisit yrittivät pakkokeinoin poistaa paikalta puisen väliseinän, mechitzan, joka erotti toisistaan rukoilevat miehet ja naiset. Poliisit löivät naisia, jotka jotka yrittivät estää heitä poistamasta seinää, ja käyttivät sen hajonneita puupalasia lyömäaseina. Tuolit työnnettiin pois iäkkäämpien rukoilijoiden alta. Asiasta kerrottiin uutisissa eri puolilla maailmaa, ja juutalaiset kaikkialla paheksuivat brittien toimintaa. Jerusalemin ultraortodoksisten juutalaisten rabbi Yosef Chaim Sonnenfald lähetti yhteisönsä niissä vastalausekirjeen, ja Edah HaChareidis ja Afudas Yisroel tuomitsivat ankarasti pyhän paikan häpäisyn. Useat paikalliset johtajat julistivat yleislakon. Etz Chain Yeshivassa pidettiin suuri kansankokous, jonka jälkeen vihainen ihmisjoukko hyökkäsi paikalliselle poliisiasemalle, jossa he uskoivat asiaan sekaantuneen brittiläisen upseerin majailleen.[43]

Komissaari Edward Keith-Roach katsoi tapahtumasarjan rikkoneen osmanien antamaa, edelleen voimassa ollutta kieltoa, etteivät juutalaiset eivät saaneet sijoittaa Länsimuurin alueelle mitään rakennelmia. Hän selitti juutalaisyhteisölle, että väliseinät oli poistettu hänen käskystään sen jälkeen, kun Ylin muslimineuvosto oli valittanut asiasta. Arabit olivat huolissaan siitä, että juutalaiset yrittäisivät laajentaa oikeuksiaan muurilla ja että heidän tarkoituksenaan kenties olisi ottaa haltuunsa Al-Aqsan moskeijakin.[44] Brittihallitus laati tapauksesta selostuksen, jossa siitä syytettiin juutalaista gabbaita. Siinä korostettiin, että verhon poistaminen oli välttämätöntä, mutta pahoiteltiin seuranneita tapahtumia.[43]

Arabit käynnistävät laajalle koko maahan levinneen kampanjan vastustaakseen juutalaisten oletettuja pyrkimyksiä ottaa Al Aqsan moskeija haltuunsa, ja he perustivat "Muslimien pyhien paikkojen suojeluseuran."[45] Juutalaisten kansallisneuvosto Vaad Leumi vastasi arabien pelkoon julistamalla korostetusti ja rehellisesti, ettei yksikään juutalainen ollut aikonut loukata muslimien oikeutta pyhiin paikkoihin, mutta että vastaavasti myös arabien pitäisi tunnustaa juutalaisten oikeudet niihin paikkoihin Palestiinassa, joita he pitävät pyhiä.[44] Komitea pyysi myös, että brittihallinto lunastaisi muurin juutalaisille.[46]

Lokakuusta 1928 lähtien mufti Amin al-Husseini ryhtyi toimenpiteisiin osoittaakseen, että arabeilla oli yksinoikeus Temppelivuoreen ja sen lähistöön. Hän määräsi aloitettavaksi rakennustöitä Länsimuurin läheisyydessä ja sen yläpuolella. [47] Britit myönsivätkin arabeille luvan muuttaa erään muurin vieressä olleen talon moskeijaksi ja rakentaa siihen minareetin. Sinne nimitettiin muessin lausumaan rukouskutsut ja suorittamaan dhikr-rituaalit aivan muurin vieressä. Muurilla rukoilleet juutalaiset pitivät tätä provokaationa.[48][49]He esittivätkin vastalauseita, ja kiista kärjistyi.

Britit käynnistivät levottomuuksien vuoksi tutkimuksen pääasiallisesta kiistan aiheesta, juutalaisten rukoilijoiden oikeudesta tuoda paikalle esineitä. Ylin muslimineuvosto esitti turkkilaisaikaisia asiakirjoja vaatimustensa tueksi. Kuitenkaan päärabbinaatille esitettyihin huomautuksiin, että sen pitäisi tarkistaa, mitkä esineet ovat sallittuja, ei saatu vastausta. He kieltäytyivät toimenpiteestä sillä perusteella, että juutalaisilla oli rajoittamaton oikeus rukoilla muurilla.[50] Marraskuussa 1928 hallitus julkaisi muistion nimeltä "Jerusalemin länsi- eli valitusmuuri: valtiosihteerin muistio siirtomaille (engl. The Western or Wailing Wall in Jerusalem: Memorandum by the Secretary of State for the Colonies). Siinä korostettiin, että status quo oli edelleen voimassa ja että juutalaiset saivat tuoda paikalle vain niitä esineitä, jotka olivat olleet sallittuja Turkin vallan aikana.[51]

Muutamaa kuukautta myöhemmin Haj Amin valitti John Chancellorille, että juutalaiset toivat muurille yhä enemmän penkkejä ja pöytiä, kiinnittivät muuriin nauloja ja ripustivat niihin lamppuja.[45]

Palestiinan levottomuudet 1929

Kesällä 1929 mufti Haj Amin al-Husseini määräsi, että muurin vierellä kulkevan kujan eteläpää oli avattava. Täten entinen umpikuja tuli läpikulkutieksi, joka johti Temppelivuorelta muurin edessä olevalle rukouspaikalle. Muuleja ajettiin tätä kapeaa kujaa pitkin, ja ne tekivät usein sinne tarpeensa. Tämä sekä muut lähistölle suunnitellut hankkeet sekä pääsyä muurille koskeneet rajoitukset saivat juutalaiset esittämään vastalauseita brittihallitukselle, joka kuitenkin suhtautui niihin välinpitämättömästi.[50]

Elokuun 14. päivänä eräs muurilla rukoillut juutalainen joutui hyökkäysten kohteeksi. Tämän jälkeen 6000 juutalaista osoitti mieltään Tel Avivissa huutaen: "Muuri on meidän." Seuraavana päivänä, joka oli juutalaisten paastopäivä Tiša be'av, 300 nuorta miestä nosti sionistilipun ja lauloi Hatikvaa muurilla.[46] Sitä seuraavana päivänä, 16. elokuuta, 2000 muslimiarabin organisoitu joukko laskeutui Länsimuurille, pahoinpiteli suntiota, poltti rukouskirjoja, liturgista kalustoa ja muistikirjoja. Mellakat levisivät kaupungin juutalaiseen liikekeskukseen, ja sitä seurasi muutamaa päivää myöhemmin Hebronin verilöyly.[52]

Mellakoissa 133 juutalaista sai surmansa ja 339 haavoitti, minkä jälkeen poliisin yrittäessä tukahduttaa mellakat 110 arabia sai surmansa. Tämä oli ylivoimaisesti eniten kuolonuhreja vaatinut mellakka Palestiinan brittiläisen mandaattihallinnon aikana.

Vuoden 1930 kansainvälinen komissio

Vastatoimena vuoden 1929 mellakkoihin Ison-Britannian hallitus asetti vuonna 1930 komission "määrittelemään muslimien ja juutalaisten oikeudet ja vaatimukset liittyen Länsi- eli Valitusmuuriin". Komission oli myös selvitettävä syyt väkivaltaisuuksiin ja estettävä niiden toistuminen. Kansainliitto hyväksyi komission sillä ehdolla, että sen jäsenet eivät olleet brittejä.

Juutalaiset vaativat, että komission oli:

tunnustettava juutalaisten ikimuistoinen vaatimus, että Valitusmuuri oli juutalaisten pyhä paikka, eikä ainoastaan Palestiinan vaan koko maailman juutalaisille. julistettava, että juutalaisilla piti olla pääsy muurille hartauden harjoittamista ja rukouksia varten rituaalin mukaisesti ilman, että siihen puututtaisiin tai että se keskeytettäisiin. julistettava, että juutalaisia jumalanpalveluksia saatiin jatkaa noudattaen pyhälle tavalle ominaista säädyllisyyttä ja arvokkuutta, jota oli noudatettu useita vuosisatoja, loukkaamatta muiden uskonnollisia oikeuksia. julistettava, että sellaiset rukouksia ja hartauksia koskevat säännökset, jotka mahdollisesti katsottiin välttämättömäksi, oli alistettava Palestiinan rabbinaatin vahvistettaviksi, jonka täten oli otettava täysi vastuu asiasta ja jonka sen vuoksi oli hankittava maailman rabbinaatin lausunto, ja jos komissaarit hyväksyvät suunnitelman, ehdotettava mandaattihallitukselle, että sen oli ryhdyttävä tarpeellisiin toimenpiteisiin, jotta Mograbi Waqfin hallinnassa olleet kiinteistöt voitaisiin tyhjentää ja että Waqfin viranomaiset hyväksyisivät niitä korvaamaan rakennettavaksi uusia taloja muualle Jerusalemiin, niin että hyväntekeväisyystarkoitukset, joita varten Waqf oli perustettu voitaisiin toteuttaa.

Komissio saattoi näin todeta, etteivät juutalaiset kuitenkaan vaatineet omistusoikeutta muuriin eivätkä sen edessä olevaan katukäytävään.

Heprealaisen opettajaseminaarin johtaja David Yellin, joka oli ollut Osmanien valtakunnan parlamentin jäsen ja yksi ensimmäisistä julkisuuden henkilöistä, joka julkisesti liittyi sionistiliikkeeseen [53]toimi komission edessä todistajana. Hän sanoi:

"Tuomittavana edessänne on kansakunta, jolta on riistetty kaikki, mikä sille on rakasta ja pyhää sen omassa maassa – sen patriarkkojen haudat, sen suurten kuninkaiden haudat, sen pyhien profeettojen haudat ja ennen kaikkea sen kunniakkaan Temppelin paikka. Kaikki on otettu siltä pois, ja kaikesta sen pyhyyden todisteista on vain yksi jäännös jäljellä – toinen puoli pienestä muurin osasta, joka toiselta puoleltaan rajoittaa entisen Temppelin aluetta. Tämän paljaan kivimuurin edessä tämä kansa seisoo avoimen taivaan alla, kesän helteessä ja talven sateissa, ja vuodattaa sydäntään Jumalalleen taivaassa."[50]

Komissio päätyi siihen, että muurin, sen edessä olevan katukäytävän ja Marokkolaiskorttelin omisti kokonaan Jerusalemin Islamilainen Waqf. Kuitenkin juutalaisilla oli oltava kaikkina aikoina vapaa pääsy Länsimuurille hartauden harjoittamista varten. Sitä voitiin rajoittaa määräyksillä siitä, mitä esineitä alueelle saatiin tuoda, ja erityisesti šofarin soittaminen oli kielletty. Muslimeja kiellettiin häiritsemästä juutalaisten hartaustilaisuuksia kuljettamalla paikan kautta eläimiä tai muutoin.[7] Kiellosta huolimatta 1930-luvulla tapahtui toistuvasti, että jom kippurin päättyessä joku nuori juutalainen soitti paikalla šofaria, minkä vuoksi hänet pidätettiin. Tavallisesti heitä sakotettiin tai heidät tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen.

Shawin komissio selitti, että väkivaltaisuudet johtuivat "arabien rotuvihasta, joka johtui heidän pettymyksistään poliittisissa ja kansallisissa toiveissaan sekä huolesta heidän taloudellisesta tulevaisuudestaan."

Jordanian valtakausi 1948–1967

Vuonna 1948 alkaneen Israelin itsenäisyyssodan jälkeen Jerusalemin vanhakaupunki jäi Jordanian valtaan. Vuoden 1949 aseleposopimuksen VIII artiklan mukaan oli asetettava erityinen komitea, jonka oli päätettävä tarvittavista järjestelyistä, jotta pyhille paikoille olisi ollut vapaa pääsy.[54] Seuraavien 19 vuoden ajan Jordania kuitenkin kieltäytyi Israelin viranomaisten, Yhdistyneiden kansakuntien ja muiden kansainvälisten järjestöjen vastalauseista huolimatta. Sen enempää Israelin arabit kuin Israelin juutalaisetkaan eivät päässeet Jordanian alueella sijainneille pyhille paikoille.[55][56] Vain kristittyjen sallittiin tästä poiketen kuitenkin osallistua jouluseremonioihin Betlehemissä.[56] Eräiden tietojen mukaan muualla kuin Israelissa asuneet juutalaiset saattoivat kuitenkin käydä muurilla, mikäli he matkustivat Jordanian kautta eikä heillä ollut passissaan Israelin viisumileimaa.[57] Paikalla näkyi vain Jordanian sotilaita ja turisteja. Siinoninvuorella sijaitseva näköalapaikka, josta muuri näkyy, tuli juutalaisten rukouspaikaksi. Tuhansille pyhiinvaeltajille vuori, joka oli lähimpänä muuria sijainnut Israelin hallinnassa oleva paikka, muodostui korvaavaksi paikaksi papilliselle siunausseremonialle, joka suoritetaan kolmen pyhiinvaellusjuhlan aikana.[58]

Kadunnimikilpi

Jordanian valtakaudella muurin kiviin, 2,1 metrin korkeuteen kiinnitettiin keraaminen arabian- ja englanninkielinen kadunnimikilpi. Se koostui kahdeksasta keraamisesta laatasta, ja niinä luki ylempänä arabiaksi: "Al Buraqin tie" ja alempana englanniksi: "Al-Buraq (Wailing Wall) Rd.", "Al-Buragin (Valitusmuurin) tie". Kun Israelin sotilaat saapuivat paikalle kesäkuussa 1967, yksi heistä yritti kaivertaa sen päälle hepreankielisen tekstin.[59] Jerusalem Post -lehdessä kerrottiin 8. kesäkuuta, että Ben-Gurion kävi muurilla, katsoi nimikilpeä pitäen sitä sopimattomana ja määräsi sen poistettavaksi.[60]

Israelin valtakausi vuodesta 1967

Israelin kuuden päivän sodassa 1967 saamien voittojen myötä muuri päätyi Israelin hallintaan. Prikaatin komentaja ja rabbi Shlomo Goren julisti sen valtauksen jälkeen, ettei Israel tulisi koskaan enää luopumaan muurista, minä vahvistivat myös Israelin puolustusministeri Moshe Dayan ja kenraali Yitzhak Rabin.[61] Rabbi Goren rukoili muurilla useita tunteja. Saavuttuaan paikalle Moshe Dayan julisti, että sinä päivänä Jerusalem oli yhdistetty ja että ettei sitä enää koskaan jaettaisi.[61] Rabin kuvasi myöhemmin hetkeä, jolloin Israelin sotilaat saapuivat muurille:

"Kuusipäiväisessä sodassa oli yksi hetki, joka symboloi suurta voittoa: se oli hetki, jolloin ensimmäiset laskuvarjojoukot — Gurin komennossa — saavuttivat Länsimuurin kivet ja tunsivat paikan tunnelman; toista sellaista hetkeä ei koskaan ole ollut eikä koskaan tule. Kukaan ei järjestänyt sitä hetkeä. Kukaan ei suunnitellut sitä etukäteen. Kukaan ei valmistanut sitä, eikä kukaan ollut valmistautunut siihen, oli kuin Kaitselmus olisi johtanut koko tapahtumaa: laskuvarjojoukkoja, jotka itkivät — kovaa ja tuskissaan — matkan varrelle jääneitä tovereitaan, Kaddish-rukouksen sanoja, jotka kuultiin Länsimuurin kivillä 19 vuoden hiljaisuuden jälkeen, valitusten kyyneleitä, riemunhuutoja ja Hatikvah-laulua.[62]

Kaksi vuorokautta valtauksen jälkeen sotilaat purkivat ilman hallitukselta saatua nimenomaista määräystä koko Marokkolaiskortelin, joka ulottui neljän metrin päähän muurista. Sheikki Edidin moskeija, joka oli rakennettu Jerusalemin vanhimpiin kuuluvan islamilaisen koulun, Afdiliyehin yhteyteen, purettiin alueelle rakennettavan aukion tieltä. Se oli nimetty Saladinin samannimisen pojan mukaan ja oli yksi kolmesta tai neljästä Saladinin aikaisista moskeijoista, jotka yhä olivat jäljellä.[63] Korttelissa asuneet 106 arabiperhettä, kaikkiaan 650 henkeä sai keskellä yötä käskyn muuttaa pois. Mikäli he kieltäytyivät, talot kaadettiin puskutraktoreilla, mikä aiheutti myös henkilövahinkoja. Yksi vanha nainen hautautui rakennusten alle, kun puskutraktorit kaatoivat ne.[64][65][66]

Muurin edessä oli ollut vain kapea kuja, jolle mahtui käymään enintään 12 000 henkilöä päivässä, mutta paikalle rakennettiin suuri aukio, jolle mahtuu 400 000 henkilöä.[67] Eyal Weizman kertoi myöhemmin, että tämä tehtiin myöhemmin Israelin presidenttinäkin toimineen Chaim Herzogin aloitteesta ja pyrittiin suorittamaan mahdollisimman nopeasti, koska 14. kesäkuuta oli shavuot, juutalaisten juhla, jolloin paikalle oli tulossa suuri joukko pyhiinvaeltajia ja siihen mennessä aukio oli saatava valmiiksi.[68]

Muutamaa kuukautta myöhemmin lähellä muuria olevaa käytävää kaivettiin kahden ja puolen metrin syvyyteen saakka, jolloin kaksi kerrosta suuria kiviä saatiin näkyviin.[69]

Aukion eteläreunalle pystytettiin rakennuskompleksi, jonka tieltä vuonna 1969 purettiin vielä muutama asuinrakennus.[70] Muurin rukouksiin varatun osuuden pituus saatiin tällöin kaksinkertaistetuksi 28 mertistä 60 metriin.

Aukio ulottuu muurilta juutalaiskortteliin, ja sen pinta-ala on noin 20 000 neliömetriä.[71]

Vuonna 1967 luotua aukiota käytetään uskonnollisiin menoihin ja julkisiin kokoontumisiin, muun muassa bar mitzvah -juhliin ja Israelin armeijan sotilasvalatilaisuuksiin. Kymmenettuhannet juutalaiset koontuvat muurille juhlapäivinä, varsinkin Tiša be'av-päivänä, joka muistuttaa temppelin tuhosta, sekä Jerusalem-päivänä, jota vietetään vuonna 1967 tapahtuneen Jerusalemin jälleenyhdistämisen muistoksi.

Rukoukset kansallisen muistomerkin äärellä herättivät riitaisuuksia jo hieman yli vuoden kuluttua Israelin voitosta kuuden päivän sodassa. Heinäkuussa 1968 Edistyksellisen juutalaisuuden maailmanliitto (WUPJ) vetosi knessetiin, kun uskonnollisten asioiden ministeriö oli kieltänyt miesten ja naisten yhteiset rukoushetket muurilla. Knessetin sisäasiainkomitea tuki uskonnollisten asioiden ministeriötä kieltämällä juutalaisen konvention edustajia, jotka olivat saapuneet 24 maasta, rukoilemalla omalla tavallaan. Ortodoksijuutalaiset vaativat, että jumalanpalveluksissa muurilla oli noudatettava perinteisiä juutalaisia lakeja, joiden mukaan naisten ja miesten oli istuttava toisistaan erillään synagogassa, mutta ei-ortodoksisten juutalaisten mukaan muuri oli pyhäkkö kaikille juutalaisille, ei vain jollekin tietylle juutalaisuuden haaralle.[72]

Robinsonin kaari

Länsimuurin eteläpäässä on niin sanottu Robinsonin kaari, johon aikoinaan liittyneiden holvien varassa portaat johtivat kadulta Temppelivuorelle.[73] Koska se ei ole Muurin rabbin eikä Uskonnollisten asioiden ministeriön suorassa valvonnassa, paikka on avattu uskonnollisille ryhmittymille, jotka pitävät siellä omia jumalanpalveluksiaan, joita rabbi tai ministeriö ei hyväksyisi varsinaisella rukouspaikalla.[73]

Tällaisen alueen tarve kävi ilmeiseksi vuonna 1989, sen jälkeen kun haredit olivat toistuvasti ryhtyneet väkivaltaisuuksiin. Women of the Wall -niminen aktivistiryhmä vaati silloin naisille turvattua oikeutta rukoilla ilman rajoituksia. Vuonna 2003 antamallaan päätöksellä Israelin korkein oikeus kielsi naisia lukemasta julkisesti Tooraa tai käyttämästä perinteistä tallit-rukousvaatetta itse aukiolle, mutta kehotti samalla Israelin hallitusta järjestämään Robinsonin kaaren alle tilan niille, jotka halusivat niin tehdä.[74] Paikka vihittiin elokuussa 2004, ja siitä lähtien reformi- ja konservatiivi­juutalaiset sekä Women of the Wall ovat järjestäneet siellä omia jumalanpalveluksiaan. Toukokuussa 2013 tuomari selitti, että korkeimman oikeuden tuomiota vuodelta 2003, jolla juutalaisia kiellettiin lukemasta Tooraa tai käyttämästä tallit-vaatetta, oli tulkittu väärin ja että muurilla järjestettävien Women of the Wall -järjestön rukoushetkien ei ole katsottava häiritsevän yleistä järjestystä.[75]

Huhtikuussa 2013 Jewish Agency for Israelin johtaja Natan Sharansky ehdotti että Robinsonin kaaren edustalla olevaa aluetta pitäisi laajentaa ja uudistaa niin, että siellä voitaisiin pitää palvontamenoja, jotka eivät perustu juutalaisen perinteen ortodoksiseen tulkintaan.[76] Samana vuonna 25. elokuuta alueelle valmistui hieman yli 400 neliömetrin laajuinen rukoustasanne "Azarat Yisrael Plaza", joka on aina avoinna, silloinkin kun arkeologinen kaivausalue, jolla se sijaitsee, on muilta osin suljettuna.[77][78] Sen jälkeen kun tämän rukouspaikan hallinnollisesta asemasta oli jonkin verran kiistelty, se päätettiin asettaa uuden "pluralistisen neuvoston" hallintaan, jossa muillakin kuin ortodoksijuutalaisilla olisi edustajansa.[79] Tammikuussa 2016 Israelin kabinetti hyväksyi suunnitelman, jonka mukaan muurilta varattaisiin alue, jossa miehet ja naiset voisivat rukoilla yhdessä ja joka ei olisi rabbinaatin valvonnassa. Women of the Wall kannatti päätöstä riemumielin,[80]. Sitä vastoin Jerusalemin sefardijuutalaisten johtaja rabbi Shlomo Amar piti sellaisen alueen perustamista, jossa miehet ja naiset voisivat rukoilla yhdessä, pyhäinhäväistyksenä, joka oli verrattavissa siihen, että koko muuri olisi hävitetty. Rabbinaatti ilmoitti laativansa vaihtoehtoisen suunnitelman.[81]

Wilsonin kaari

Wilsonin kaari on Länsimuurin pohjoisnurkkauksessa sijaitseva holvimainen portti. Vuonna 2005 Länsimuurin perinnesäätiö ehdotti sen läheisyydessä olevaa katettua aluetta uudistettavaksi rabbi Shmuel Rabonivitchin johdolla.[82][83]

Paikalle sijoitettiin Toora-arkku, johon mahtuu yli sata Toora-kääröä sekä kirjahyllyjä ja kirjasto. Katettu tila lämmitetään talvella ja ilmastoidaan kesällä.[82] Sinne rakennettiin myös huone kirjureille, jotka ylläpitävät ja säilyttävät muurilla käytettäviä Toora-kääröjä.[82]

25. heinäkuuta 2010 Wilsonin kaarella olevaan rukoushuoneeseen sytytettiin "ikuinen tuli".[82] Länsimuurin perinnesäätiön mukaan useiden vuosien ajan oli toivottu, että paikalle saataisiin oliiviöljylamppu, niin kuin juutalaisissa synagogissa on tapana, muistuttamaan Jerusalemin temppelin menorasta, onhan paikka erityisen lähellä muinaista pyhää tulta.[82]

Uudistustöiden jälkeen paikalla on toimitettu monia erikoisjumalanpalveluksia. Jo ennen uudistuksia, syyskuussa 1983, rabbi Arnold Resnichoffin, Yhdysvaltain kuudennen laivaston komentajan, oli sallittu pitää paikalla epätavallinen uskontojen yhteinen jumalanpalvelus, ensimmäinen laatuaan sen jälkeen kun alue oli tullut Israelin hallintaan. Tilaisuus oli myös sikäli poikkeuksellinen, että miehet ja naiset istuivat samoilla penkeillä. Kymmenen minuuttia kestäneeseen hartauteen sisältyi Resnicoffin lausuma Aaronin siunaus (Herran siunaus). Läsnä oli myös Israelin uskonnollisten asioiden ministeriön edustaja, joka vastasi lehdistön edustajien kysymyksiin, että tilaisuus oli osa Yhdysvaltain kuudennen laivaston tervetuliaistilaisuuksia.[84]

Rabbit muurilla

Vuoden 1967 arabien ja Israelin sodan jälkeen rabbi Yehuda Meir Getz nimitettiin muurilla järjestettävien tilaisuuksien valvojaksi.[85] Hänen kuoltuaan vuonna 1995 tehtävään nimitettiin rabbi Shmuel Rabinowitz.[86]

↑ Coin discovery sheds new light on sacred Jerusalem site (AP) msnbc.com. Viitattu 19.5.2016. (englanniksi) ↑ A Ritual Bath (Miqve) dating to the Second Temple Period was Discovered near Kibbutz Zor'a Israel Antiquities Authority. Arkistoitu 3.11.2011. Viitattu 19.5.2016. (englanniksi) ↑ a b Neusner, Jacob: ”Judaism and the Land of Israel”, Understanding Jewish Theology, s. 79. Global Academic Publishing, 2001. ISBN 1-58684-090-8. (englanniksi) ↑ Harman, Graham: ”The Holiness of the "Holy Land"”, A History of Palestine, s. 24. Princeton University Press, 2008. ISBN 0-691-11897-3. (englanniksi) ↑ Gold, Dore: The Fight for Jerusalem, s. 45. Regnery, 2007. ISBN 1-59698-029-X. (englanniksi) ↑ Gitlitz, David M. & Davidson, Linda Kay: Pilgrimage and the Jews, s. 42-. Praeger, 2006. (englanniksi) ↑ a b c d e f g h i j Letter dated 23 February 1968 from the Permanent Representative of Jordan Addressed to the Secretary-General (UNISPAL doc A/7057-S/8427, February 23, 1968) YK. Viitattu 19.5.2016. (englanniksi) ↑ Mann, Jacob: Text and Studies in Jewish History and Literature: Karaitica, s. 20. Ktav Pub. House, 1972. (englanniksi) ↑ Bonfil, R.: History and Folklore in a Medieval Jewish Chronicle: The Family Chronicle of Aḥima'az Ben Paltiel, s. 336. BRILL, 2009. ISBN 978-90-04-17385-9. Teoksen verkkoversio. (englanniksi) ↑ Levanon, Yosef: The Jewish travellers in the twelfth century, s. 259. University Press of America, 1980. ISBN 978-0-8191-1122-7. (englanniksi) ↑ Goldhill, Simon: Jerusalem, s. 74–. Harvard University Press, 2009. ISBN 978-0-674-03468-6. Teoksen verkkoversio. (englanniksi) ↑ David Philipson: Hebrew Union College Annual, 1968, 6. vsk, nro 1930. (englanniksi) ↑ a b c Skolnik, Fred & Berenbaum, Michael: Encyclopedia Judaica, s. 25. Macmillan Reference USA, 2007. (englanniksi) ↑ Dovid, Shulman Yaakov: ”A Letter to My Father”, Pathway to Jerusalem, s. 59. CIS Publishers, 1992. ISBN 1-56062-130-3. (englanniksi) ↑ a b Montefiore, Simon Sebag: ”Sulttaanin juutalainen herttua; Protestantteja, fransiskaaneja ja muuri”, Jerusalem: Kaupungin elämäkerta, s. 368–369. Suomentanut Lappalainen, Otto. WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-35365-3. ↑ Ricca, Simone: ”Notes to Chapter One”, Reinventing Jerusalem, s. 212. I.B. Tauris, 2007. ISBN 1-84511-387-X. (englanniksi) ↑ Vilnay, Zev: ”How the Wall was discovered”, Legends of Palestine, s. 61–62. Kessinger Publishing, 2003. ISBN 0-7661-4128-4. (englanniksi) ↑ Montefiore, Simon Sebag: ”Toinen Salomo ja hänen roksalansa”, Jerusalem: Kaupungin elämäkerta, s. 363–364. Suomentanut Otto Lappalainen. WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-35365-3. ↑ a b Armstrong, Karen: Islam's Stake: Why Jerusalem Was Central to Muhammad. Time, 16.4.2001. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi) ↑ a b Gonen, Rivka: Contested Holiness, s. 135–137. KTAV Publishing, 2003. ISBN 0-88125-799-0. (englanniksi) ↑ Ben-Dov, Meir & Naor, Mordechai & Aner, Ze'ev: The Western Wall, s. 83–97. Israelin puolustusministeriö, 1983. ISBN 965-05-0055-3. (englanniksi) ↑ Schwarz, Joseph: ”Moriah, The Temple Mount”, Descriptive Geography and Brief Historical Sketch of Palestine. Philadelphia: A. Hart, 1850. Teoksen verkkoversio. (englanniksi) ↑ Rossoff, Dovid: Where Heaven Touches Earth, s. 186. Jerusalem: Guardian Press, 1998. ISBN 0-87306-879-3. (englanniksi) ↑ a b The Mughrabi Gate Access – the Real Story Israel Antiquities Authority. Viitattu 19.5.2016. (englanniksi) ↑ Rossoff, Dovid: ”Bound Within the Walls: 1840–1870”, Where Heaven Touches Earth, s. 231. Jerusalem: Guardian Press, 1998. ISBN 0-87306-879-3. (englanniksi) ↑ Dov, Meir Ben & Naor, Mordechai & Aner, Ze'ev: ”IV: Sanctity, Law and Customs”, The Western Wall, s. 83–97. Ministry of Defence Publishing House, Israel, 1983. ISBN 96505-0055-3. (englanniksi) ↑ Skolnik, Fred & Berenbaum, Michael: Encyclopaedia Judaica: Ra-Sam, s. 422. Macmillan Reference USA, Keter Pub. House, 2007. ISBN 978-0-02-865945-9. (englanniksi) ↑ Wilson, Charles: Historic Views of the Holy Land, Picturesque Palestine I: Jerusalem, Judah and Ephraim, s. 41. Archive.org. Life in the Holy Land, 1881. Teoksen verkkoversio. (englanniksi) ↑ a b Rossoff, Dovid: ”Beyond the Walls: 1870–1900”, Where Heaven Touches Earth, s. 330–331. Jerusalem: Guardian Press, 1998. ISBN 0-87306-879-3. (englanniksi) ↑ Stockman-Shomron, Israel: ”Jerusalem in Islam: Faith and Politics”, Israel, the Middle East and the Great Powers, s. 43. Transaction Publishers, 1984. ISBN 965-287-000-5. (englanniksi) ↑ The Hirschensohn Family of Publishers in Jerusalem, 1882–1908 (Kesher Issue 29) tau.ac.il. (englanniksi) ↑ Gilbert, Martin: ”War, 1914–1917”, Jerusalem in the Twentieth Century, s. 42. Lontoo: Chatto & Windus, 1996. ISBN 0-7011-3070-9. (englanniksi) ↑ Berman, Afikomen Hannah: The Advocate: America's Jewish journal, 1915, 50. vsk. (englanniksi) ↑ Janin, Hunt: ”Pilgrimages During the British Mandate and Under the Israelis (1917–2001)”, Four Paths to Jerusalem, s. 192. McFarland, 2002. ISBN 0-7864-1264-X. (englanniksi) ↑ a b Gilbert, Martin: ”British Military Rule, 1918–1919”, Jerusalem in the Twentieth Century, s. 69. Lontoo: Chatto & Windus, 1996. ISBN 0-7011-3070-9. (englanniksi) ↑ a b Wasserstein, Bernard: Divided Jerusalem, s. 323. Profile Books, 2001. ISBN 1-86197-333-0. (englanniksi) ↑ Shepherd, Naomi: ”From Conquest to Colony”, Ploughing Sand: British Rule in Palestine, s. 42. John Murray, 1999. ISBN 0-7195-5707-0. (englanniksi) ↑ Gonen, Rivka: Contested Holiness. KTAV Publishing, 2003. ISBN 0-88125-799-0. (englanniksi) ↑ a b c Wasserstein, Bernhard: The British in Palestine, s. 224–227. Lontoo: Royal Historical Society, 1978. (englanniksi) ↑ Segev, Tom: One Palestine, Complete, s. 301. Abacus, 2001. (englanniksi) ↑ Segev, Tom: One Palestine, Complete, s. 301. Abacus, 2001. (englanniksi) ↑ Shepherd, Naomi: ”The Law Factory”, Ploughing Sand: British Rule in Palestine, s. 111. John Murray, 1999. ISBN 0-7195-5707-0. (englanniksi) ↑ a b Danziger, Hillel: ”The Kosel Affair”, Guardian of Jerusalem, s. 452–470. Artscroll, 1990. ISBN 0-89906-458-2. (englanniksi) ↑ a b Kassim, Anis F.: The Palestine Yearbook of International Law 1996-1997, s. 375 Luku = Special Report. Martinus Nijhoff, 1998. ISBN 90-411-1009-7. (englanniksi) ↑ a b Kayyālī, Abd Al-Wahhāb: ”The Lull: 1923–1929”, Palestine: A Modern History, s. 139–140. Routledge, 1978. ISBN 0-85664-635-0. (englanniksi) ↑ a b ”British Paramountcy over Arabs and Zionists”, The Origins of the Arab-Israeli Wars, s. 71. Pearson Education, 2004. ISBN 0-582-82320-X. (englanniksi) ↑ Dershowitz, Alan: ”Were the Jews Unwilling to Share Palestine”, The Case For Israel, s. 43. Hoboken, New Jersey: John Wiley & Sons. ISBN 0-471-46502-X. (englanniksi) ↑ Ovendale, Ritchie: ”The "Wailing Wall" Riots”, The Origins of the Arab-Israeli Wars, s. 71. Pearson Education, 2004. ISBN 0-582-82320-X. (englanniksi) ↑ Harman, Graham: ”The Mufti and the Wailing Wall”, A History of Palestine, s. 230. Princeton University Press, 2008. ISBN 0-691-11897-3. (englanniksi) ↑ a b c Dov, Meir Ben & Naor, Mordechai & Aner, Ze'ev: ”VI: THe Struggle for the Wall”, The Western Wall, s. 123–137. Ministry of Defence Publishing House, Israel, 1983. ISBN 965-05-0055-3. (englanniksi) ↑ File 15/17 Foreign and Political Department Circular Received from the Govt of India, 370 images, Ref: IOR/R/15/2/1461 (The record is made up of 1 file (185 folios). It was created in 19 Nov 1928-2 Nov 1944. It was written in English. The original is part of the British Library: India Office Records and Private Papers.) Qatar Digital Library. (englanniksi) ↑ Gilbert, Martin: ”Jerusalem, Zionism and the Arab Revolt 1920–1940”, Jerusalem Illustrated History Atlas, s. 79. Board of Deputies of British Jews, 1977. ISBN 0-905648-04-8. (englanniksi) ↑ Profile of David Yellin 30.10.2013. The Jewish Virtyal Library. Viitattu 20.5.2016. (englanniksi)[vanhentunut linkki] ↑ Jordanian-Israeli General Armistice Agreement, April 3, 1949 (Article VIII) avalon.law.yale.edu. Viitattu 19.5.2016. (englanniksi) ↑ Gilbert, Martin: Jerusalem in the Twentieth Century, s. 254. John Wiley & Sons, 1996. (englanniksi) ↑ a b Israeli, Raphael: ”Introduction: Everyday Life in Divided Jerusalem”, Jerusalem Divided: The Armistice Regime, 1947–1967, s. 23. Jerusalem: Routledge, 2002. ISBN 0-8146-5266-0. (englanniksi) ↑ Ross, Marc Howard: ”Digging up the past to contest the present: politics and archeology in Jerusalem’s Old City”, Cultural Constestation in Ethnic Conflict, s. 179. Cambridge University Press, 2007. ISBN 0-521-87013-5. (englanniksi) ↑ Israeli, Raphael: ”Introduction: Everyday Life in Divided Jerusalem”, Jerusalem Divided: The Armistice Regime, 1947–1967, s. 6. Jerusalem: Routledge, 2002. ISBN 0-8146-5266-0. (englanniksi) ↑ Narkiss, Bezalel: Picture history of Jewish civilization, s. 241. H. N. Abrams, 1970. (englanniksi) ↑ āmiʻat al-Kuwayt, Muʾassasat al-Dirāsāt al-Filasṭīnīyah: Journal of Palestine studies, s. 187. University of California Press, 1972. (englanniksi) ↑ a b Japhet, Maurice David & Rajiv, P. K.: The Arab Israel conflict: an Indian viewpoint, s. 19. Pearl Publications, 1967. (englanniksi) ↑ Address to the Knesset by Prime Minister Rabin on Jerusalem, 29 May 1995 mfa.gov.il. 29.5.1995. Viitattu 16.5.2016. (englanniksi) ↑ Hasson, Nir: Rare photograph reveals ancient Jerusalem mosque destroyed in 1967. Haaretz, 15.6.2012. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi) ↑ Ari Shavit: Jerusalem-born thinker Meron Benvenisti has a message for Israelis: Stop whining. Haaretz, 11.10.2012. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi) ↑ Gershom Gorenberg: The End of Days: Fundamentalism and the Struggle for the Temple Mount, s. 102. Oxford University Press, 2002. (englanniksi) ↑ Henry Cattan: The Palestine Question, s. 256. Taylor & Francis, 1988. (englanniksi) ↑ Benvenisti, Meron: ”Hollowed Ground”, City of Stone: The Hidden History of Jerusalem, s. 82. University of California Press, 1998. ISBN 0-520-20768-8. (englanniksi) ↑ Weizman, Eyal: Hollow Land, s. 38. Verso, 2007. ISBN 978-1-84457-125-0. (englanniksi) ↑ Benvenisti, Meron: Jerusalem: The Torn City, s. 312–313. University of Minnesota Press, 1976. (englanniksi) ↑ Ricca, Simone: Reinventing Jerusalem: Israel's Reconstruction of the Jewish Quarter After 1967, s. 67–113. I.B.Tauris. ISBN 978-1-84511-387-2. Teoksen verkkoversio. (englanniksi) ↑ Heritage, Nationalism and the Shifting Symbolism of the Wailing Wall; June 1967: Erasing The Past 2005. Simeone Ricca, Institute of Jerusalem (Palestine) Studies. (englanniksi) ↑ From the Archive: First rumblings in the battle for pluralism at the Western Wall 24.4.2015. JTA. Viitattu 19.5.2016. (englanniksi) ↑ a b Jewish Virtual Library jewishvirtuallibrary.org. Viitattu 20.5.2016. (englanniksi) ↑ Nathan-Kazis, Josh: Embassy Letter on Kotel Rubs Salt in the Wound. The Jewish Daily Forward, 5.2.2010. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi) ↑ Court Rules for Women in Western Wall Dispute. The New York Times, 11.4.2013. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi) ↑ Guttman, Nathan & Eisner, Jane: The Jewish Daily Forward, 10.4.2013. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi) ↑ Jaffay, Nathan: Is Western Wall Prayer Platform a Step Forward For Women -- or Back?. The Jewish Daily Forward, 30.8.2013. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi) ↑ Pollack, Suzanne: Separate — but not equal. Washington Jewish Week, 28.8.2013. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi) ↑ Jewish Daily Forward, 6.3.2014. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi) ↑ Israel Approves Prayer Space at Western Wall for Non-Orthodox Jews. The New York Ties, 1.2.2016. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi) ↑ Jerusalem chief rabbi: Mixed-gender plaza akin to razing Western Wall. Times of Israel, 6.3.2016. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi) ↑ a b c d e English.thekotel.org TheKotel.org ↑ iaa-conservation.org ↑ U.S. Navy Chaplain Conducts Western Wall Interfaith Litany. Jerusalem Post, 5.9.1983. (englanniksi) ↑ Obituaries: Yehuda Meir Getz, Western Wall's Rabbi, 71. New York Times, 25.9.1995. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi) ↑ Rabbi Shuel Rabinowitz ALEH. Viitattu 20.5.2016. (englanniksi)