Euroopan parlamentin edeltäjiä olivat Euroopan hiili- ja teräsyhteisön yleinen edustajakokous, joka muodostui jäsenvaltioiden parlamenttien edustajista, sekä samalla periaatteella koottu Euroopan yhteisöjen yhteinen Euroopan parlamentaarinen edustajakokous. Nykyisen kaltaisen Euroopan parlamentin jäsenet eli europarlamentaarikot tai ”mepit” on vuodesta 1979 valittu suorilla vaaleilla.[1]

Euroopan parlamentin valta on kasvanut vuosikymmenten varrella. Aluksi parlamentti oli puhtaasti neuvoa-antava elin. 1970-luvulla siitä tuli neuvoston ohella osa unionin budjettipäätöksentekoa, joka olikin pitkään parlamentin ainoa todellinen valtaoikeus. Vuonna 1980 niin sanotun "isoglukoositapauksen" seurauksena parlamentti sai mahdollisuuden vaatia muutoksia myös EU:n lainsäädännön sisältöön. Parlamentin uutta valtaa vahvisti myös suorien vaalien kautta saavutettu demokraattinen mandaatti. Vuonna 1987 voimaan tulleen Euroopan yhtenäisasiakirjan myötä Euroopan parlamentista alkoi kehittyä todellinen lainsäädäntöelin. Yhteistoimintamenettely antoi parlamentille mahdollisuuden lainsäädäntöehdotuksen toiseen lukemiseen. Vuonna 1993 voimaan tullut Maastrichtin sopimus sisälsi parlamentin kannalta tärkeän yhteispäätösmenettelyn. Amsterdamin sopimuksessa 1999 parlamentti ja neuvosto tulivat valtaoikeuksiltaan samanarvoisiksi, ja parlamentin äänestys komission puheenjohtajasta tuli sitovaksi.[2]

Euroopan parlamentti sai nykyisen valtansa Lissabonin sopimuksessa, joka tuli voimaan vuonna 2009. Sopimus käytännössä toteuttaa kaksikamarijärjestelmän, kun päätetään Euroopan unionin lainsäädännöstä, talousarvioista tai kansainvälisistä sopimuksista. Sopimuksen myötä parlamentti sai paljon lisää vaikutusvaltaa vuonna 2009 alkaneella vaalikaudella, kuten oikeuden käyttää todellista valtaa maatalous- ja kalastuspolitiikassa, kaikissa oikeus- ja sisäasioissa sekä talous- ja rahaliittoa koskevassa lainsäädännössä.[3]