Portugalilaisten rakentama Castelo Real de Mogador Adriaen Mathamin piirroksessa vuodelta 1641.

Marokon ensimmäisten asukkaiden berbereiden tiedetään arkeologisten todisteiden perusteella kalastaneen Essaouiran edustan Mogadorinlahdella jo 3000– ja 2000-luvuilla eaa.[1] Foinikialaiset purjehtivat lähteestä riippuen 700–500-luvulla eaa. Afrikan länsirannikkoa pitkin kohti etelää ja löysivät nykyisen Essaouiran paikalta tuulilta suojaisan luonnonsataman.[2][1] Satamaa on pidetty yhtenä Marokon parhaimmista ankkuripaikoista. Satamaa suojaavalle Mogadorin saarelle kehittyi kaupankäyntikeskus, joka sai nimen Migdal tai Migdol. Sataman edustan Îles Purpuraires -saarille, joihin Mogadorin saarikin kuuluu, perustettiin myös purppurantuotantotilat, sillä saarilla elävästä Hexaplex trunculus -kotilosta saatiin ylellisyysvaatteiden värjäyksessä käytettyä purppuraa. Tutkimusmatkailija Hanno Merenkulkija foinikialaisten perustamasta Karthagosta vieraili alueella 400-luvulla eaa. ollessaan purjehtimassa Afrikan länsirannikkoa pitkin aina päiväntasaajalle saakka. Hän käynnisti noin 30 kilometrin päässä Essaouirasta koilliseen[3] sijaitsevalla Jbel Hadid -vuorella rautamalmin kaivaukset. Mogadorin saarelta on löydetty keramiikkaa, johon on kaiverrettu karthagolaisen sotapäällikön Magon (243–203 eaa.) nimi, mikä osoittaa karthagolaisten vaikuttaneen seudulla vielä noihin aikoihinkin.[1]

Foinikialaisten jälkeen alueella vaikuttivat kreetalaiset, kreikkalaiset ja roomalaiset.[4] Îles Purpuraires -saarten purppuran maine oli kiirinyt Roomaan saakka ja vuosina 25 eaa.–24 jaa. hallinnut[5] Rooman valtakuntaan kuuluneen Mauretanian kuningaskunnan kuningas Juba lähetti saarille valtuuskunnan, jonka tarkoituksena oli käynnistää purppurantuotanto uudelleen.[1] Tämän jälkeen purppuraa alettiin viedä Roomaan.[6]

Nykyinen Essaouira tunnettiin aikaisemmin nimellä Mogador; nimitystä käytettiin jo ainakin 1300-luvun kartoissa. Portugalin kuningas Emanuel I rakennutti vuonna 1506 Mogadoriin linnoituksen suojaamaan Portugalin valloitusretkien kannalta merkittävää välisatamaa.[2] Linnoitus sai nimen ”Castelo Real de Mogador”, mutta se hylättiin jo vuonna 1510.[1][7] Portugalilaisten lähdettyä Mogador jäi paikallisten asukkaiden hallintaan. Muun muassa Espanja, Hollanti, Britannia ja Ranska yrittivät[6] 1500-luvun aikana valloittaa Mogadorin, mutta kaikki yritykset epäonnistuivat. Saadien hallitsijasukuun kuuluva sulttaani Ahmad al-Mansur rakennutti Ida Ou Gourdiin, 20 kilometrin päähän Mogadorista[8], sokeritehtaan, joka oli toiminnassa vuosina 1578–1603. Lissabonin maanjäristys ja sitä seurannut tsunami tuhosivat osia Mogadorista ja muista Marokon rannikkokaupungeista vuonna 1755.[1][9]

 

Théodore Cornutin suunnitelma kaupungista vuodelta 1767.

 

Toinen Essaouiran medinan pääkaduista, kuvauspaikassa nimeltään Avenue Zerktouni. Katu johtaa satamasta Bab Doukkala -portille.

 

Ben Youssefin moskeijan minareetti ja kaupunkia ympäröivää muuria.

Nykyisen Essaouiran historia alkoi vuonna 1765, kun Alaouiten hallitsijasukuun kuuluva sulttaani Muhammad III päätti perustaa satamakaupungin, joka avaisi Marokon maailmalle. Samalla sataman ajateltiin auttavan kauppasuhteiden kehittymisessä Euroopan kanssa. Sulttaani pyysi apua suunnittelussa ranskalaiselta sotalinnoituksiin erikoistuneelta arkkitehdilta Nicholas Théodore Cornutilta, joka oli saanut voimakkaita vaikutteita maineikkaan ranskalaisen sotilasarkkitehdin Sébastien Le Prestre de Vaubanin suunnittelemasta Luoteis-Ranskan Bretagnen Saint-Malon kaupungin linnoituksesta. Erään lähteen mukaan Cornut olisi ollut sulttaanin vankina tuohon aikaan[2]. Mogadorin sataman vanha portugalilaislinnoitus purettiin osittain Cornutin suunnitelmien mukaan ja tilalle rakennettiin Skala du Port[10] tai Sqala-nimellä tunnettu linnoitus esplanadeineen ja tykkirivistöineen. Koko Mogadorin ympärille rakennettiin puolustusmuuri Vaubanin mallin mukaan. Muuriin rakennettiin linnoituksia, kuten medinan luoteisosan Skala de la Ville[10]. Muurin sisäinen kaupunki on rakennettu ruutukaavan mukaan[11], ja se muodostui kolmesta erillisestä osasta, joista kasbahin alueelle keskittyi hallinto. Kasbahissa toimi myös varuskunta. Medinaa sen sijaan rakennettiin 1700-luvulta lähtien 1900-luvun alkuun saakka.

Sulttaani Muhammad III hyödynsi kaupungin 1760-luvulla muodostunutta[12] juutalaisyhteisöä suhteiden luomisessa eurooppalaisten kanssa ja kaupankäynnin järjestämisessä heidän kanssaan. Sulttaani myös asutti juutalaisia kaupunkiin[1]. Juutalaisille myönnettiin huomattavia poliittisia ja taloudellisia etuoikeuksia taannut Toujjar Es-Sultan -arvonimi (suom. ”kuninkaalliset kauppiaat”).[4] Cornutin suunnittelema kaupunki suorine katuineen, kaksikerroksellisine valkoiseksi kalkittuine taloineen ja porttiholveineen[11] edustaa yhdistelmää eurooppalaisia ja marokkolaisia tyylisuuntia, mikä miellytti sulttaania, joka antoi kaupungille nimen Essaouira eli ”hyvin suunniteltu”.[10] Nykyisin koko muurein ympäröidystä alueesta käytetään medina-nimitystä.[4]

Sulttaani Muhammad III:n valtakaudella Essaouira sai merkittävän verotuksellisen ja kaupallisen aseman, ja siitä muodostui yksi Marokon tärkeimmistä kaupankäyntikeskuksista ja satamakaupungeista. Vastaavasti sisämaan suurkaupunkien Meknesin ja Fèsin merkitys vähentyi[13]. Sulttaani sulki Essaouirasta etelään sijaitsevan Marokon rannikon eurooppalaisilta kauppiailta ja keskitti kaiken maan eteläosan kaupankäynnin Essaouiraan. Tämä pakotti eurooppalaiset konsulit muuttamaan Rabatista, Agadirista ja Safista Essaouiraan.[4] Britannialla, Espanjalla, Hollannilla, Italialla, Portugalilla, Ranskalla, Saksalla ja Tanskalla oli konsulaatit kaupungin kasbahissa.[9] Samoin suuret eurooppalaiset kauppahuoneet perustivat toimistojaan kaupunkiin.[2] Essaouiran satamaa kutsuttiin myös nimellä ”Timbuktun satama”, sillä se toimi määränpäänä Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tuleville karavaaneilla ja tärkeänä linkkinä Timbuktun ja Euroopan väliselle kaupankäynnille. Karavaanit Timbuktusta, Senegalista ja Nigeristä kuljettivat Essaouiraan erilaisia tuotteita, kuten suolaa, kultaa, strutsin sulkia ja norsunluuta sekä myös orjia.[4][2] Karavaanit kuljettivat kauppatavaroita myös Essaouirasta poispäin.[2] Eurooppalaiset toivat kaupunkiin muun muassa eurooppalaisia vaatteita ja kiinalaista teetä.[9] Kaupankäyntiä valvoi ja verotti 2 000 sotilaan vahvuinen varuskunta.[10] Essaouiraan rakennettiin rikkauksien kulkiessa kaupungin kautta suuria palatseja.[2]

Ranskan merivoimat François d'Orléansin johdolla pommitti Essaouiraa elokuussa 1844. Ranskalaiset myös miehittivät kaupungin lyhyeksi ajaksi. Tapahtuma oli osa laajempaa Ranskan–Marokon sotaa.[9] Ranskan valloitettua nykyisen Malin alueen vuonna 1880 kauppareitit muuttuivat ja Essaouiran vauraus alkoi asteittain vähentyä.[14] Marokko menetti toisen Marokon kriisin seurauksena itsenäisyytensä ja Essaouirasta tulikin vuonna 1912 osa Ranskan Marokkoa, joka oli Ranskan hallitsema protektoraatti. Samalla kaupungin nimi vaihdettiin takaisin Mogadoriksi.[9] Ranskan harjoittaman politiikan ja höyrylaivojen yleistyttyä Essaouiran kaupankäynti tyrehtyi lopullisesti, ja se ohjattiin muun muassa Tangeriin, Agadiriin ja Casablancaan, joissa oli paremmat satamat uudenaikaisille laivoille.[9][14]

Essaouiran satamaa modernisoitiin ja laajennettiin 1900-luvun aikana, mutta se ei kyennyt kilpailemaan muiden satamakaupunkien kanssa. Kaupunkia ei yhdistetty rautatieverkkoon, joten se menetti tärkeät yhteydet myös esimerkiksi Marrakechin suurkaupunkiin.[14] Protektoraatin aikana Essaouiran kaupungin pohjoisosaan perustettiin teollisuusalue ja kaupungissa oli esimerkiksi nahka-, kalastus- ja laivanrakennusteollisuutta.[15] Ranskan Marokon protektoraatin kenraaliresidentti (ransk. résident général) Hubert Lyautey rakennutti vuonna 1912 Mogadorin kasbahiin Magana-nimisen kellotornin. Katolinen Sainte-Annen kirkko vihittiin vuonna 1936 käyttöön.[9]

Kolonialismin aikana medinan eteläpuolelle Mogadorinlahden rannalle rakennettiin eurooppalaisten asuinalue. Kaupunkiin perustettiin myös useita julkisia palveluita, kuten ensimmäisen ja toisen asteen koulut, terveyskeskus, postitoimisto ja poliisiasema. Uudet palvelut sijoittuivat eurooppalaisten asuinalueen taakse sekä teollisuusalueen eteläpuolelle.[15] Vuonna 1900 Essaouiran noin 25 000 asukkaasta miltei puolet oli juutalaisia.[14] Yhteisö kuitenkin kaupankäynnin kuihtumisen seurauksena kutistui ja 1950- ja 1960-luvuilla kaupungin juutalaisia alkoi muuttaa esimerkiksi Israeliin, Eurooppaan, Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Nykyisin juutalaisyhteisö on lähes hävinnyt.[16]

 

Näkymä Essaouiran medinan kapeilta kaduilta.

Syrjäiseksi jäänyt kaupunki sai Essaouira-nimensä takaisin Marokon itsenäistyttyä Ranskasta vuonna 1956.[10] Vuodesta 1962 lähtien kaupungin reuna-alueille on rakennettu tiheitä lähiöitä, joita kutsutaan nimellä lotissement. Dyynejä on tasoitettu ja kaupungin ja dyynien välissä sijaitsevaa laguunia täytetty lähiöiden tieltä.[17] Hipit alkoivat suosia Essaouiraa 1960-luvulla, ja monet ulkomaalaiset muusikot vierailivat useiden muiden taiteilijoiden ohella siellä.[10][2]

Kolonialismin ajan alennustilan jälkeen kaupunki on jälleen kehittymässä; muun muassa ryhmä marokkolaisia näyttelijöitä on markkinoinut Essaouiraa matkailijoille historiallista vanhaakaupunkia hyväksi käyttäen. Lisäksi eurooppalaisia on 1990-luvulta lähtien asettunut kaupunkiin asumaan. He ovat sijoittaneet ostamiinsa vanhankaupungin rakennuksiin kunnostamalla niitä.[14] Kaupungin ulkourheilumahdollisuudet alkoivat kehittyä 1980-luvun alkupuolella, kun sveitsiläinen lainelautailukoulun omistaja saapui Essaouiraan ja huomasi suotuisat tuulet. Miehen ehdotuksesta kaupunki alkoi markkinoida itseään ”tuulikaupunkina” tarkoituksena saada paikkakunnalle lainelautailijoita.[18]

 

Kalastusveneitä Essaouiran vilkkaassa satamassa. Taustalla Skala du Port -linnoitus.

 

Näkymä Essaouiran teollisuusalueelta.

Unesco liitti Essaouiran 30 hehtaarin laajuisen[19] medinan maailmanperintöluetteloonsa vuonna 2001, koska medina on poikkeuksellisen hyvä esimerkki 1700-luvun lopun linnoitetusta kaupungista, ja koska se on nykyisten eurooppalaisten sotilasarkkitehtuurin sääntöjen mukaan rakennettu ja sijaitsee Pohjois-Afrikassa. Unesco perusteli hyväksymistä myös sillä, että Essaouira oli Marokon ja Saharan autiomaan takamaat Eurooppaan ja muuhun maailmaan yhdistävä huomattava kansainvälinen kauppasatama 1800-luvulla.[14]