Rørosin kunnan alueelta on löytynyt arkeologisia todisteita ihmisasutuksesta, metsästyksestä ja kalastuksesta noin vuodelta 5000 eaa. Maanviljelystä on todisteita noin vuodelta 900. Alue kuitenkin autioitui lähes kokonaan 1300-luvun puolivälissä mustan surman takia.[1]

Rørosissa oli vielä 1600-luvun puolivälissä hyvin vähän asukkaita. Kunta sai kuitenkin nimensä jo tuolloin toiminnassa olleen Rørosgårdin maatilan mukaan. Alueella asui jonkin verran saamelaisia, jotka alkoivat noin vuonna 1600 siirtyä metsästyksestä ja kalastuksesta porotalouteen.[1]

Tanskan ja Norjan kuningas Kristian IV kannusti etsimään malmivarantoja Norjan vuoristoalueilta rahoittaakseen laajennussotiaan. Kongsbergiin perustettiin 1623 hopeakaivos ja Kvikneen kuparikaivos vuonna 1630. Rørosin kuparikaivos puolestaan perustettiin vuonna 1644. Perinnekertomuksen mukaan kuparivarannot löysi vuonna 1644 juuri maatilan perustanut Hans Aasen. Ensimmäinen kaivos ei ollut taloudellisesti kannattava, mutta seuraavana vuonna perustettu Storwartzin kaivos oli.[1]

Rørosin keskusta rakennettiin kokonaan uudestaan sen jälkeen, kun ruotsalaiset sotilaat tuhosivat sen vuonna 1679.

Suurin osa Rørosin alueella kasvaneista puista kaadettiin kaivostoiminnan alkuvaiheessa. Puuta käytettiin malmin louhinnan helpottamiseksi, sillä 1600-luvulla louhintatyökalut eivät olleet vielä kovin kehittyneitä. Esimerkiksi räjähteitä ei ollut käytössä. Puun polttaminen perustui siihen, että lämmetessään malmi laajenee ja se rupeaa halkeilemaan. Muodostuneiden halkeamien takia sitä on helpompi louhia.

Rørosin kuparikaivoksen kulta-aika oli 1740-luvulta vuosisadan vaihteeseen. Kaivos työllisti tuolloin 600–700 miestä kaivuu- ja sulatustöissä. Lisäksi työvoimaa tarvittiin metsänhakkuissa, tavarankuljetuksessa ja puuhiilen tuotannossa. Kaivos säilyi tuottoisana aina 1860-luvulle, jolloin kuparin maailmanhinta tippui ja ylläpitokustannukset kasvoivat. Ensimmäinen maailmansota toi mukanaan viimeisen kukoistuskauden, mutta sen jälkeen tuotanto hiipui hiljalleen ja kaivos meni konkurssiin vuonna 1977. Kaivoksen 333-vuotisena (1644–1977) toiminta-aikana sieltä louhittiin noin 120 000 tonnia kuparia.[2]

Rørosia alettiin 1900-luvulla kehittää kulttuuriperintökohteena. Sen rakennuksia listattiin suojeltaviksi jo 1920-luvulla, kun Norjassa tuli voimaan ensimmäinen vanhojen rakennusten suojelulaki. Monia rakennuksia entisöitiin vanhaan tyyliin, ja niistä muun muassa korvattiin 1800-luvun lopulla asetetut sveitsiläistyyliset paneelit. Røros valittiin vuonna 1980 Unescon maailmanperintöluetteloon.[3]