Historia

lähde?

Ranskan kansalliskirjasto on perimätiedon mukaan saanut alkunsa kuningas Kaarle V Viisaan kirjastosta. Kirjastolla on takanaan monipuolinen ja rikas historia, joka on saanut sysäyksiä niin teknisestä kehityksestä kuin myös poliittisesta päätöksenteosta ja ulkoisista tapahtumista. Historia jakautuu kolmeen merkittävään osaan, joista viimeisin ja kaikkein lyhin on ollut suurimman muutoksen aikaa.

Kuninkaallinen kirjasto

Kaarle V Viisaan kirjasto sijaitsi keskiajalla Louvressa, jossa sen sisältö koostui erityisesti käännöskirjoista. Kirjastonvartijaksi oli nimetty Gilles Mallet, joka suoritti myös kirjaston inventoinnin. Kirjasto kuitenkin hajosi Kaarle V:n hallituskauden jälkeen. Ludvig XI:n aikana perustettiin uusi kirjasto, joka on historiallisen jatkuvuuden kannalta huomattavasti merkittävämpi kuin Kaarle V Viisaan kirjaston olemassaolo. Kirjasto siirtyi sen jälkeen kuninkaalta aina hänen seuraajalleen. Ensiksi kirjasto siirtyi Kaarle VIII:lle, jonka aikana sinne sijoitettiin ensimmäiset painotuotteet. Hänen jälkeensä se kuului Ludvig XII:lle. Kirjasto sijoitettiin aluksi Amboisen linnaan ja sittemmin Bloisin linnaan. Kyseessä oli Kuninkaan kirjasto.

Kuningas Frans I perusti uuden oman kirjastonsa Fontainebleaun linnaan, ja muutaman vuoden ajan maassa oli kaksi kuninkaan kirjastoa. Vuonna 1544 Bloisin kuninkaan kirjasto siirrettiin Fontainebleaun linnan kirjaston yhteyteen. Vuonna 1537 juuri Frans I määräsi yleisen vapaakappaleoikeuden kirjastolleen. Tämä määräys rikastutti merkittävästi kirjaston kokoelmia.

Kaarle IX:n aikana kaksi yhteensulautunutta kirjastoa muuttivat jälleen takaisin Pariisiin. Henrik IV:n hallinnon aikana vuonna 1594 kirjasto sijoitettiin Lycée Louis-le-Grandin suojiin, joka tunnettiin aiemmin nimellä Collège de Clermont, ja vuonna 1603 se siirrettiin Pariisissa sijaitsevaan fransiskaaniluostariin.

Aurinkokuninkaan aikakausi oli Kuninkaallisen kirjaston suurta kehityskautta. Tuona aikana tapahtui useita uudistuksia. Kirjasto muutti Pariisissa Viviennekadulle, joka oli lähellä Richelieu-rakennusta eli yhtä kirjaston nykyisistä sijoituspaikoista. Kirjastoon sijoitettiin useita yksityiskokoelmia, esimerkiksi Gaston Orléansin kirjasto sekä Michel de Maroillesin ja Loménie de Briennen kirjastot. Kirjasto otti vastaan grafiikkaa ja painettua musiikkia. Nicolas Clément loi kirjastolle luokittelujärjestelmän, joka oli käytössä aina vuoteen 1996 saakka. Lisäksi kirjasto avautui yleisön käytettäväksi vuonna 1692.

Systemaattiset luettelot tulivat kirjaston teosten järjestelyn avuksi 1700-luvulla. Tällöin kirjasto myös asettui Richelieukadulle, joka on myös kirjaston nykyinen sijaintipaikka. Uusi sijainti helpotti kirjaston käyttöä vuodesta 1720 alkaen. Useat valistusajan filosofit saattoivat käyttää hyväkseen kuninkaallista kirjastoa. Muuton myötä myös kirjaston järjestelmää uudistettiin entistä käyttökelpoisemmaksi. Kirjastoon muodostettiin viisi osastoa: käsikirjoitusosasto, painotuotteiden osasto, grafiikan ja puu- ja kivipiirrosten osasto, mitalien ja kivikaiverrusten osasto ja arvonimi- ja sukututkimusosasto, joka myöhemmin liitettiin käsikirjoitusosastoon.

Kirjaston kokoelmien kasvu jatkui voimakkaana, mihin oli eräänä syynä vapaakappaleiden luovutusten entistä tarkempi valvonta. Myös uusien yksityisten kirjastojen yhdistäminen lisäsi merkittävästi kokoelmia. Tällaisia kirjastoja olivat muun muassa Étienne Baluzen kokoelma, Sébastien de Brossardin musiikkikirjastokokoelmat sekä Jean-Baptiste Colbertin kirjasto.

Kun kirjastoon tulevien teosten ja muun materiaalin virta vain voimistui ja paikat olivat käyneet ahtaiksi yleisön ja käyttäjien vastaanottamiseksi, suunnitelmat uudesta kirjastosta etenivät. Merkittävin oli arkkitehti Étienne-Louis Boulléen suunnitelma uudeksi kirjastoksi vuodelta 1785.

Vallankumouksesta suurten muutosten vaiheeseen

Ranskan vallankumous ei juuri aiheuttanut vahinkoa aiemmille kokoelmille, koska vandalismi oli Kuninkaan kirjastossa vähäistä. Kirjasto sai tässä yhteydessä uuden nimen Kansakunnan kirjasto. Osaa talon henkilökunnasta syytettiin vanhan hallinnon suosimisesta, ja he joutuivat eroamaan, mutta siitä ei kuitenkaan aiheutunut suurta haittaa kirjaston toiminnalle. Kirjasto kärsi huomattavasti enemmän, kun siltä vuonna 1790 poistettiin vapaakappaleoikeus. Tähän vaiheeseen osui valtava kirjallisuuden, pamflettien, lehtien ja esitteiden tulva. Jo vuonna 1794 oli vapaakappaleoikeus kuitenkin pakko palauttaa kirjastolle. Vallankumous kasvatti kirjaston kokoelmia, sillä sen omiin kokoelmiin lisättiin useita eri tahoilta tulleita kokoelmia:

Pariisissa kirjasto keräsi itselleen suuren osan pääkaupungissa olevista kirjakokoelmista. Näin siihen yhdistettiin useita uskonnollisten organisaatioiden kokoelmia, esimerkiksi mittava Saint-Victor-luostarin kokoelma sekä suuri osa Pariisin yliopiston 800 000 niteen kokoelmasta. Maakuntien keskeiset koulut olivat omistaneet kirjastoja, jotka annettiin kuntien omaisuudeksi, mutta Kansakunnan kirjasto varasi itselleen kuitenkin kaikkein huomattavimmat teokset. Niiden oli tarkoitus olla esimerkkinä ranskalaisen kulttuurin rikkaudesta. Siksi eri puolilta Ranskaa saapui kirjastoon teoksia, jotka ovat yhä sen kokoelmissa. Ulkomailta tuli erilaisia kokoelmia vallankumouksen aikaisten valloitusten tuliaisina. Ranskalaiset joukot keräsivät arvokkaiksi ja hyödyllisiksi arvioimiaan kirjakokoelmia eri maista. Osa näistä kokoelmista palautettiin alkuperäisille omistajilleen vuonna 1814, mutta kirjastoon jäi niistä kuitenkin merkittävä osa.

Ranskan poliittisten järjestelmien vaihtumisen myötä kirjastosta tuli Keisarillinen kirjasto, sitten Kuninkaallinen kirjasto, ja vuonna 1848 nimi muuttui Kansalliskirjastoksi. Oltuaan vielä lyhyen aikaa Keisarillinen kirjasto se sai vuonna 1871 nimekseen lopullisesti Kansalliskirjasto. Joseph Van Praetin rooli 1800-luvun alkupuolella on keskeinen kirjaston toiminnalle, sillä hän oli suuresti kiinnostunut kirjojen konservoinnista. Hänen ansiostaan perustettiin harvinaisten kirjojen kokoelma, jolle siirrettiin niteiden erityiset käsittelyt ja säilytykset.

Vuonna 1828 Edmé François Jomard sai luvan luoda karttojen ja pohjapiirustusten osaston, joka sijoitettiin Tubeufin palatsiin. Kirjaston hallinto muuttui useita kertoja 1800-luvun ensimmäisen puoliskon aikana, koska epäröitiin hallintomallia, jossa oli vain yksi ainoa johtaja tai konservaattoreiden muodostama johtoryhmä. Hallitus kallistui yhden selkeän johtajan mallin kannalle. Tämä ratkaisu ei kuitenkaan vastannut kaikkiin organisointiongelmiin, minkä johdosta Napoleon III nimitti uudistuskomitean ja määräsi sen puheenjohtajaksi Prosper Mériméen. Komitean työskentely vahvisti yhden johtajan mallin toimivuutta. Johtajan vastapainoksi perustettiin konservaattoreista muodostuva konsultaatioryhmä. Uusi hallintomalli otettiin käyttöön 14. heinäkuuta 1858.

Arkkitehti Luigi Visconti, joka oli kirjaston palkkalistoilla 1800-luvun alkupuolella, joutui tyytymään vähäisiin muutoksiin, vaikka hänellä oli kunnianhimoisiakin suunnitelmia. Kirjastossa kävi koko ajan enemmän tutkijoita ja muita käyttäjiä Richelieukadulle rakennetuissa rakennuksissa, jotka arkkitehti Henri Labrouste suunnitteli vuonna 1868. Tässä vaiheessa tehty kokeilu kirjaston jakamisesta erillisiin tutkija- ja yleisösaleihin enteili nykyistä tilannetta uudessa François Mitterrand -kirjastossa, jossa on selkeä jako pohjakerroksen ja ylemmän kerroksen tiloihin. Vuosisadan loppupuolella koettiin merkittävä tapahtuma, kun kirjasto alkoi julkaista painotuotteiden teosluetteloa. Ajatuksen alullepanija oli Léopold Delisle, mutta työ vaati lähes vuosisadan, sillä se valmistui vasta vuonna 1981.

Maailmansotien välisenä aikana tapahtui useita merkittäviä muutoksia: Ovaali-salin avaaminen uusimman aikakauslehdistön lukusaliksi, sivurakennusten rakentaminen Versaillesiin helpottamaan tilanahtautta, sekä vaihtuvien näyttelyjen järjestäminen. Vuonna 1926 huhtikuun 29. päivän rahoituslaki teki kansalliskirjastosta julkisen laitoksen, jota tuli johtamaan hallintoneuvosto.

Toisen maailmansodan aika oli kansalliskirjastolle ankara. Osa kirjaston kokoelmista siirrettiin väliaikaisesti Vichyn hallinnon alueelle niin sanotun vapaan Ranskan puolelle. Lisäksi oli turvauduttava väliaikaiseen henkilökuntaan, joka koostui pääasiassa työttömistä intellektuelleista. Myös paperipula aiheutti suuren vajeen tavanomaisten kokoelmien kartuttamisessa. Hankala tilanne ei estänyt kuitenkaan kahden uuden osaston syntymistä vuonna 1942: musiikkiosasto luotiin yhteistyövälineeksi muihin musiikkikirjastoihin, ja tulevien osasto luotiin käsittelemään vapaakappaleoikeuden nojalla saatavia teoksia. Samana vuonna Maantieteellinen seura (Société de Géographie) talletti suurimman osan kokoelmistaan kirjastoon, mikä kartutti erityisesti kirjaston karttakokoelmaa.

Toisen maailmansodan jälkeen Kansalliskirjaston keskeisin työsarka on ollut yhteistyö muiden ranskalaisten kirjastojen kanssa (yhteinen aikakaus- ja sanomalehtien luettelointi) sekä konservointi, jossa on ollut apuna mikrofilmaus. Jatkuva tilanpuute pakotti rakentamaan toisen kirjavaraston Versaillesiin sekä vuonna 1964 Louvoiskadulle musiikkikirjaston, johon sijoitettiin myös äänitallenteet. Vuonna 1976 muodostettiin uusia osastoja: näyttämötaiteen osasto, virallisten julkaisujen osasto ja kansallinen äänitearkisto. Ensimmäiset automatisointikokeilut tehtiin jo 1960-luvun lopulla ensiksi aikakausjulkaisujen ja vapaakappaleiden rekisteröinnin suhteen. Nämä kokeilut johtivat tietokantojen BN Opale sekä nykyisen BN Opale Plus kehittämiseen 1980-luvun lopulla. Vuonna 1981 kirjaston valvonta siirrettiin Ranskan opetusministeriöltä maan kulttuuriministeriölle.

Kansalliskirjasto

François Mitterrand ilmoitti Ranskan kansallispäivänä 14. heinäkuuta 1988: ”...yhden maailman suurimman ja moderneimman kirjaston rakentaminen ja sisustaminen... (sen) tulee kattaa kaikki tietämyksen alueet, olla kaikkien käytettävissä, tulee käyttää tiedon välittämiseen kaikkein moderneinta tekniikkaa, olla käytettävissä myös etäältä ja joka on yhteydessä muihin eurooppalaisiin kirjastoihin.”

Ranskan tasavallan presidentti tilasi silloin Patrice Cahartilta ja Michel Melotilta asiaa käsittelevän raportin. Tässä Cahart-Melot-raportissa ehdotettiin erilaisten kohteiden rakentamista, maakunnissa Nancyssa, Lyonissa ja Marseillessa sekä Pariisin esikaupungeissa: Saint-Denisissa ja Saint-Quentin-en-Yvelinessä. Pariisin sijoituspaikat tulivat kuitenkin ensisijaisiksi. Aluksi kirjasto suunniteltiin rakennettavaksi lähelle Dupleixin metroasemaa viidenteen kaupunginosaan. Kirjaston lopulliseksi paikaksi valittiin kuitenkin Tolbiacin uusi kortteli Pariisin 13. kaupunginosassa, Seinejoen vasemmalla rannalla. Tämä alue oli uusi ja tuolloin keskeisellä paikalla pääkaupungissa, ja se oli urbaanin kehityksen aluetta.

Raportin kirjoittajat suosittelivat vielä painotuotteiden varaston jakamista kahteen osaan, ja jakolinja olisi poliittisen päätöksenteon varassa. Ehdotettiin, että vain jakolinjan jälkeisen ajan painotuotteet otettaisiin uuteen kirjastoon. Tämä raportin osio sai aikaan ajoittain vilkkaan keskustelun. Syntyi kolme osapuolta, joista yksi kannatti rajan vetämistä vuoteen 1960 ja toinen, jota myös raportin laatijat kannattivat, oli vuoden 1954 kannalla. Kolmas ryhmä muodostui kaikenlaisten rajavuosien vastustajista. Ranskan presidentin linjan mukaisesti raportti korosti tietotekniikan käyttöönottoa kaikissa toiminnoissa, olipa sitten kyse luetteloiden laatimisesta tai dokumenttien saattamisesta digitaaliseen muotoon. Lisäksi raportti korosti vapaakappaleiden parempaa hallintaa, entisiin tiloihin jäävien kokoelmien uudelleenjärjestämistä sekä yhteistyötä muiden ranskalaisten kirjastojen kanssa.

Alkuvuodesta 1989 perustettiin Ranskan kirjastoyhdistys (Association pour la Bibliothèque de France), jonka puheenjohtajaksi tuli toimittaja Dominique Jamet.[1] Saman vuoden lokakuussa yhdistys muutettiin julkiseksi yhteisöksi nimellä Établissement public de la Bibliothèque de France (EPBF). Rakennustoiminnan lisäksi EPBF sai tehtäväkseen luoda suuren yleisön käyttöön tarkoitetun kokoelman tulevaan kirjastoon. Toimintaa ei jätetty kirjastoalan ammattilaisten huoleksi ja näkemysten varaan. Organisaatio otti mukaan toimintaansa muita asiantuntijoita, eritoten opettajia, sekä kutsui itselleen neuvonantajia, erityisesti tutkijoita.

Samaan aikaan, vuoden 1989 heinäkuussa, hyväksyttiin arkkitehti Dominique Perraultin suunnitelma. Arkkitehtuuriprojekti kuvastaa neljää avonaista kirjaa, jotka muodostavat rakennuksen kulmissa olevat korkeat tornit. Jokaisella näistä torneista on nimi:

Aikojen torni (Tour des temps) Lakien torni (Tour des lois) Lukujen torni (Tour des nombres) Kirjainten torni (Tour des lettres)

Rakennustyöt alkoivat vuonna 1991 ja kestivät aina vuoteen 1996 saakka. Työolosuhteet olivat hyvin hankalat ja vaikeat. Vuoden 1994 alussa, töiden edistymisen myötä, BN (Kansalliskirjasto) ja EPBF sulautuivat yhteen ja muuttuivat Ranskan kansalliskirjastoksi (Bibliothèque nationale de France). Vuonna 1995 presidentti François Mitterrand vihki uuden kirjaston käyttöön, vaikka sitä ei vielä avattu yleisölle. Seuraava tasavallan presidentti Jacques Chirac johti kirjaston avaamista suurelle yleisölle 20. joulukuuta 1996. Samassa tilaisuudessa hän antoi uudelle rakennukselle edeltäjänsä François Mitterrandin nimen. Varsinaisesti tutkijoille tarkoitettu alempi kerros saatiin avatuksi kuitenkin vasta 25. lokakuuta 1998, kun kaikki aineisto Richelieukadun vanhasta päärakennuksesta oli saatu siirretyksi.

↑ Dominique Jamet (s. 1936) on toimittaja ja kirjailija, joka on toiminut myös Laurent Fabiusin kabinettipäällikkönä Ranskan kansalliskokouksessa ja valtiovarainministeriön erikoisneuvonantajana.