Tiettävästi ensimmäinen Alcatrazilla käynyt eurooppalainen tutkimusmatkailija oli vuonna 1775 San Franciscon lahdelle saapunut espanjalainen Juan de Ayala, joka antoi saarella nimeksi La Isla de los Alcatraces[1] eli ”suulien saari”. Koska Alcatrazissa ei ole koskaan elänyt suulia, eräät nykyhistorioitsijat ovat epäilleet, että de Ayala erehtyi luulemaan saarella pesineitä pelikaaneja suuliksi. Jo vuosisatojen ajan ennen ensimmäisten ihmisten saapumista Pohjois-Amerikkaan on Alcatrazilla pesinyt monia lintulajeja, kuten pelikaaneja, lokkeja ja merimetsoja.[2]

Yhdysvaltain kongressi esitti vuonna 1850, että San Franciscon edustalle pitäisi rakentaa linnoitus suojelemaan Kalifornian kultaryntäyksen ansiosta kasvavaa kaupunkia. Linnoituksen sijaintipaikaksi valittiin Alcatraz, ja 1850-luvun loppuun mennessä saarelle oli rakennettu paitsi varuskunta myös Yhdysvaltain länsirannikon ensimmäinen majakka.[2] Samoihin aikoihin saarelle tuotiin sen historian ensimmäiset vangit, jotka olivat enimmäkseen niskuroinnista tai karkailusta syytettyjä sotilaita.

Vuonna 1909 linnoitus ja alkuperäinen majakka purettiin, koska samoihin aikoihin saarelle päätettiin rakentaa vankila. Keskellä San Franciscon lahtea olevasta Alcatrazista ei ollut yhteyksiä ulkomaailmaan, joten pako vankilasta olisi ollut käytännössä mahdotonta. Aluksi Alcatraz toimi sotilasvankilana, kunnes 1930-luvun alussa siitä päätettiin tehdä liittovaltion vankila.

 

Yksi Alcatrazin sadoista selleistä.

Alcatrazista tehtiin virallisesti liittovaltion vankila vuonna 1934, ja sen vankeihin kuuluivat muiden muassa Al Capone, Alvin Karpis, ”Machine Gun” Kelly ja joukko muita kuuluisia gangstereita. Alcatraziin tuotuja vankeja pidettiin Yhdysvaltain vaarallisimpina ja arvaamattomimpina, mutta silti hyväkäytöksiset vangit saivat erilaisia etuoikeuksia, kuten mahdollisuuden päästä vankilan kirjastoon ja tavata sukulaisiaan.[2]

Oltuaan käytössä 29 vuotta Alcatraz suljettiin 21. maaliskuuta 1963 oikeusministeri Robert F. Kennedyn päätöksestä. Vankilan sulkemisen syynä oli ylläpidon kalleus verrattuna muihin vankiloihin sekä lahden saastuminen vankien ja vankilan henkilöstön aiheuttamista jätteistä.[3] Lisäksi yleisö arvosteli jyrkästi vankilan ankaria oloja ja vankien huonoa kohtelua.

 

Vankilan pohjapiirustus. Yksikään selli ei ole ulkoseinää vasten.

Historiansa aikana Alcatrazissa tehtiin yhteensä 14 pakoyritystä, joihin osallistui 34 vankia. Näistä kaksi yritti pakoa kahdesti; seitsemän ammuttiin ja kuoli; kaksi hukkui; kolmesta ei ole julkaistu virallisia tietoja; ja loput saatiin vangittua uudelleen.

Bernad Paul Coy, Joseph Cretzer, Clarence Carnes, Sam Shockley, sekä Miran Thompson olivat osallisena ”Alcatrazin taistelu” -nimellä tunnetussa pakoyrityksessä. 2. huhtikuuta 1945 heidän onnistui saada haltuunsa ampuma-aseita, joiden avulla he kykenivät pitämään osaa vankilasta hallussaan kahden päivän ajan ottamalla vartijoita panttivangeiksi. Sen aikana kolme vankia ja kaksi vartijaa sai surmansa (toinen vartijoista oli sama, joka loukkaantui vakavasti 1938 tapahtuneessa pakoyrityksessä, jossa vanki nimeltä Rufus Franklin pahoinpiteli hänet vasaralla). Pakoyritys epäonnistui ja oikeudenkäynnissä Carnes tuomittiin osallisuudesta 99 vuoden rangaistukseen, sillä hän ei ollut osallisena vartijoiden murhiin. Shockley ja Thompson saivat kuolemantuomion murhista ja heidät teloitettiin San Quentinin vankilan kaasukammiossa.

11. kesäkuuta 1962, osallistuivat Frank Morris, Allen West sekä veljekset Clarence ja John Anglin. Paon aikana Morris ja Anglinit onnistuivat pakenemaan sellistään vankilan katolle. Karkureita ei ole koskaan löydetty elävinä eikä kuolleina, mutta monet uskovat heidän hukkuneen. Anglinin veljesten sukulaiset ovat tosin väittäneet saaneensa heiltä kirjeitä. West osallistui paon suunnitteluun muttei varsinaiseen pakoon, joten viranomaiset eivät syyttäneet häntä pakoyrityksestä.

 

Turisteja vierailemassa eristysselliosastossa eli ”D blockissa”

Alcatraz pysyi hylättynä, kunnes marraskuussa 1969 suuri joukko Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen aktivisteja tuli saarelle vaatien Yhdysvaltain hallitusta kohtelemaan kunnioittavammin alkuperäiskansoja. Valtauksen käännekohdaksi muodostui tammikuussa 1970 sattunut aktivistien johtajan Richard Oakesin 13-vuotiaan Yvonne-tyttären kuolema tämän pudottua eräästä saaren rakennuksesta. Tapahtuman jälkeen moni aktivisteista lähti saarelta.

Aktivistien lisäksi saarelle alkoi kokoontumaan myös hippiliikkeen jäseniä, Vietnamin sodan vastustajia, ja muita oleskelijoita kuten huumeiden käyttäjiä. Kesäkuussa 1970 useat saaren rakennelmista kärsivät pahoja vaurioita tuhopoltoksi epäillyssä tulipalossa, vaurioituneiden rakennusten joukkoon kuuluivat muiden muassa rannikkovartioston toimitilat ja vankilanjohtajan koti. Seurauksena alkuperäiskansoihin kuulumattomia kiellettiin jäämästä saarelle yöksi. Jo ennen tulipaloa viranomaiset olivat katkaisseet saarelta vedet ja sähköt mikä lopetti myös saaren kuuluisan majakan toiminnan. Kun tammikuussa 1971 kaksi öljytankkeria törmäsi toisiinsa San Franciscon lahdella syytettiin mediassa onnettomuudesta valtaajia vaikka Alcatrazin majakan puuttumisella ei todellisuudessa turmaan osuutta ollutkaan. Julkinen mielipide oli kuitenkin kääntynyt valtaajia vastaan ja peräti 19 kuukautta kestänyt valtaus päättyi kesäkuussa 1971 kun liittovaltion viranomaiset poistivat viimeiset viisitoista valtaajaa saarelta voimakeinoin.[3]

Vuonna 1972 Alcatrazin saari julistettiin Yhdysvaltain kongressin päätöksestä kansalliseksi suojelukohteeksi ja kulttuurihistorialliseksi muistomerkiksi. Saari kunnostettiin ja avattiin yleisölle vuonna 1973. Nykyisin Alcatraz on yksi San Franciscon tunnetuimmista turistikohteista,[1] ja saarella vierailee joka vuosi yli miljoona turistia.